THE GIN MILL TRIO – Atomic Blues Hits
(Goofin’ GRLP 61227/GRCD 6197)
Atomiaika ei ole ohi! Ei, vaikka siitähän on puhuttu jo 1940-luvulta lähtien. Sittemmin on tullut avaruusaikaa, ydinaikaa, digiaikaa ja ties mitä. En nyt kuitenkaan peräänkuuluta atomivoimaloita saati pelottele atomisodalla. Mutta kun The Gin Mill Trion atomiblues iskee, tekee se laakista selvää jälkeä!
Kontrabasisti Mika Liikari on tunnetusti marinoitu monissa liemissä… anteeksi yhtyeissä monenlaisen roots-musiikin parissa. Eero ”Earl” Vaajoensuu on kuulunut suomalaisten blueskitaristien aateliin jo vuosikymmenet muutenkin kuin vain taiteilijanimensä puolesta. Raskaimman vastuun kantaa laulaja ja pientä cocktail-rumpusettiä soittava Petteri Karkkila, mutta Karkkilan leveillä harteilla ei moinen haaste nähtävästi paina. Hänen karheaa lauluaan olen ihaillut jo kauan Tough Times -yhtyeen ajoilta, eikä tuo rytmivastuukaan tunnu miestä liiemmin haittaavan.
Näin dramaattisen aloituksen jälkeen on tunnustettava, että ei tämä levyarvostelu ihan puolueeton ole. Gin Mill Trio on nimittäin ollut suosikkini suomalaisista bluesbändeistä jo pitkän tovin. Trion musiikki nojaa vahvasti aikakauteen, jolloin pikkuyhtyeet urbanisoivat bluesia suurissa kaupungeissa, New Orleansissa, Memphisissä, Houstonissa, Los Angelesissa, Detroitissa, Chicagossa, New Yorkissa ym. teollistuvissa kaupungeissa, joihin muutti runsaasti mustaa väestöä syvästä etelästä paremman toimeentulon toivossa. Kyseessä on siis parasta kapakkabluesia 1940-luvun puolesta välistä seuraavan vuosikymmenen puoliväliin.
Nostalgisesta – jopa konservatiivisesta – musiikistaan huolimatta Gin Mill Trio ei sorru jämähtämään menneisiin aikoihin, vaan tuo tämän kiehtovan musiikin tuoreesti nykypäivään. Tämän kaltaista bluesia ei ole kovin moni uskaltautunut edes yrittämään maassamme, tai onko edes kovin monessa muussakaan maassa? Melko harvat – väittäisin – on Suomessa esittänyt Big Bill Broonzyn, Lightning Slimin, Robert Nighththawkin tai Big Three Trion bluesia. Mainio esimerkki on myös levyn ns. nimikappale, Slim Gaillardin Atomic Cocktail. Ainakaan itselleni ei tule mieleen ketään, joka olisi näillä leveysasteilla Gaillardia levyttänyt. Vastaukset voi lähettää postikortilla lehtemme toimitukseen.
Mutta se, että joku rohkenee astua vanhan suosikkini Lightnin’ Hopkinsin tontille, saa ihon kananlihalle, vaikkakin hyväksyvän nyökkäyksen myötä. Boogie Like Lightnin’ saattaa kärsiä vähän ”liian hyvästä” soitosta. Jonkun epävireisen soraäänen olisi voinut tunkea mukaan. Onhan sentään kappaleen lopetus sopivan epämääräinen. Toisaalta Vaajoensuu on ujuttanut mukaan sellaisia kitarajuoksutuksia, joihin itse Pappa Hopkins ei olisi kyennyt.
Levyn kansi saattaa herättää mielikuvia retro-henkisestä rockabilly-yhtyeestä, mutta ainoa yhtymäkohta rock’n’rolliin on ryhmän rempseä asenne. Mukana on toki myös rock’n’rollin kehitykseen vahvasti vaikuttaneiden musikanttien kappaleita, Arthur ”Big Boy” Crudupilta, Rufus Thomasilta ja Bo Diddleyltä. Kaikkein kuluneimpiin standardeihin ei kuitenkaan ole haluttu sortua.
Pari syrjähyppyä levyltä löytyy, sillä Jimmy Ricksin Daddy Rolling Stone on vuodelta ’62 ja roima harppaus taaksepäin otetaan Leroy Carrin Papa’s On The House Topilla vuodelta ’30. Saman vuosikymmenen puolelta on myös Lonnie Johnsonin Winnie The Wailer, jolla vierailee trumpetisti Timo Mansikka-aho. Vaikka hän ei bändiä edes tuntenut ennen studioon tuloaan, soitti hän osuutensa kuulemma yhdellä otolla. Moiset vierailut ”väärillä vuosikymmenillä” eivät kuitenkaan haittaa, sillä kaikki kappaleet istuvat kokonaisuuteen. Hyvin pysyy bändillä tyylitaju koossa.
Onhan mukana yksi täysin ”harhaoppinen” esitys, eli yhtyeen oma sävellys Wasted Days. Sehän on silloin 2000-lukua. Pyydän nöyrimmästi anteeksi kaikilta edellä mainituilta – mutta edesmenneiltä, suuresti kunnioittamiltani blueslegendoilta. Tämä kappale on ehkä suosikkini koko levyllä!
Ai niin, tämänhän piti olla kritiikkiä. Kuulin, että niin bändi kuin levy-yhtiökin halusi tiukkaa arvostelua – ehkäpä uskottavuuden säilymiseksi? No myönnetään, että keikkojen perusteella levy kuulosti vähän siistiltä. Vaajoensuu totesi jo ennen levyn ilmestymistä, että siitä tuli liian hyvä, eli ei vastaa todellisuutta. Voi sen tietenkin niinkin ilmaista, vaikken tuota menisi ihan allekirjoittamaan.
Levy on äänitetty lähes 100% livenä (jokunen taustalaulu on hoilotettu päälle), mutta koska se on tehty Tomi Leinon mainiossa analogisessa studiossa, on lopputulos keikkoihin verrattuna kuitenkin puhtoisempi. Vika ei ole soitossa (kitarasoundi murjoo kyllä rapeasti) eikä äänityksessä, mutta ehkäpä studiossa on oltu silti turhan varovaisia, tunnelman sijaan on panostettu liikaa hyvään soittoon. Enemmän ”vanhaa kunnon skeidaa” olisi tehnyt terää. Ehkäpä soittajien promillet eivät olleet riittävät?
Gin Mill Trio tarjoaa bluesia kaikille hyvän musiikin (tai sen kunnon skeidan) ystäville, nauttii sitten musiikista kuunnellessa, tanssiessa tai vaikkapa ryypätessä. Pienimuotoisen kokoonpanon soitto pysyy ärhäkkyydestään huolimatta äänenvoimakkuudeltaan maltillisena. Niinpä se on omiaan tilaisuuteen kuin tilaisuuteen, oli sitten kyseessä festivaali tai joku pikkukuppila. Kotioloissakin sitä voi tietenkin tanssia, mutta itse olen tyytynyt kuuntelemaan – ja tietenkin lasi kädessä!
Kuluttajavalistuksena kerrottakoon, että ”Atomic Blues Hits” on julkaistu sekä komean näköisenä vinyylinä, kuin myös lähes yhtä komeana CD:nä. Jälkimmäinen sisältää kaksi bonuskappaletta, Tommy Johnsonin Maggie Campbell Blues (Robert Nighthawkin 50-luvun versiota myötäillen) ja Willie Dixonin johtaman Big Three Trion I Feel Like Steppin’ Out. Nämä on kuitenkin julkaistu jo viime vuonna 7” vinyylinä. Ne eivät siis vinyyliharrastajaa hetkauta, sillä singlehän on jo tullut ostettua – tai sitten se on vielä ostoslistan kärkipäässä. CD:n sisäkansi taas sisältää tyylikkään kuvakollaasin bändin keikoilta ja raflaavat kansitekstit.
Gin Mill Trion kohdalla voisin tehdä kerrankin poikkeuksen pyhästä säännöstäni: ”ei kotimaisia esittäjiä vuoden parhaat -listalle”. Tätä sääntöähän olen noudattanut ihan tasapuolisuuden vuoksi maamme muusikoita kohtaan, mutta ainahan sääntöjä voi rikkoa. Ainakin minun korvissani tämä on vuoden nautittavin kotimainen blueslevy.
P.S. Moni saattaa ihmetellä trion nimeä. Yritin löytää sille sopivan kotimaisen käännöksen, mikä ei suomalaisten ja amerikkalaisten kulttuurierojen vuoksi ollut helppoa. Sanotaan sitten vaikka näin: Gin Mill on myöhään pikkutunneille auki oleva kapakka tai räkälä (amerikaksi ”a run-down night club”), johon musikantit ovat päätyneet keikalle soittamaan runsaasti erilaisia päihteitä nauttineelle kuulijakunnalle. Parempaan en pystynyt.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
