ERJA LYYTINEN – Smell The Roses
(Tuohi THC-024)
Eihän tässä ehtinyt edes kunnolla toipua Lyytisen edellisestä, joulukuussa ilmestyneestä livealbumista, kun jo uutta materiaalia pukkaa ulos. Tällä vauhdilla hänen elämänsä alkaa lähestyä Joe Bonamassaa: jos ei olla kiertueella, ollaan studiossa! Mikäli laskin oikein, on studiolevyjä jo täysi tusina ja livejulkaisuja puoli tusinaa.
Pitkään uraan mahtuu monenlaisia albumeja eikä kahta samanlaista ole Lyytiseltä ilmestynyt. Kaikki levyt ovat olleet omalta osaltaan mielenkiintoisia kuunnella ja jokaisessa on ollut omat hyvät hetkensä. Muutamissa niistä hyviä hetkiä on vain ollut toisia enemmän.
Vankalla riffillä käynnistyvän nimikappaleen video julkaistiin YouTubessa helmikuun 2025 alussa ja parin viikon kuluttua se oli kerännyt jo runsaat 12 000 katselua. Taisin katsoa sen jokusen kerran itsekin, mutta tuskin nuo kaikki katselukerrat ovat minun aikaansaamiani, en ainakaan myönnä asiaa.
Musiikillisesti suunta oli muuttunut edellisestä ”Waiting For The Daylight” -albumista suoraviivaisempaan suuntaan. Siinä missä ”Daylight” oli minulle paha rasti, eikä se kuulu soitetuimpien Lyytis-levyjen joukkoon, on ”Smell The Roses” edeltäjäänsä moni-ilmeisempi ja lähestyttävämpi.
Avausradan kitarasoolossa on niin paljon asennetta, ettei tällaiseen kovin moni tässä maassa pysty. Reippaan alun jälkeen siirrytään raskaamman musiikin pariin, sillä Going To Hell on silkkaa heavybluesia ja lähempänä Black Country Communion -materiaalia kuin Joe Bonamassan soololevyjä. Kappaleen intro on hieno, mutta muuten en oikein pääse siihen sisälle. Kaikesta huolimatta Lyytinen soittaa todella upeasti. Wings To Fly on varsin moni-ilmeinen kappale, josta varmasti tulee keikkasuosikki. Wishbone Ash -tyylinen tuplakitaraosuus suorastaan huutaa Ben Granfeltia mukaan.
Levyn parasta antia on rennosti rullaava The Ring, jossa slidekitara liukuu kuin Katarina Witt maailmamestaruusjäällä. Mielestäni Lyytinen heittää mahdollisesti yhden parhaista levyttämistään sooloista ikinä. Slideiloittelua on pullollaan myös Ball And Chain. Stony Creek on levyn southern rock -numero, jossa kitaristi tarjoilee maukkaita koukkuja. Jos olisi valta niin kuin on mieli, niin lähettäisin kappaleen Samantha Fishin levytettäväksi.
Monilla levyillä on biisejä sekä teoksia, niin tälläkin. Utuinen ja viipyilevä Empty Hours menee ehdottomasti teos-osastolle. Kappaleen tunnelmassa on kieltämättä jotain samanlaista kuin Ben Granfeltin Late Night In Hamburg -sävellyksessä. Lyytinen musisoi suurella tunteella ja kitara tukee herkkää melodiaa. Soittaminen on tunnetilan välittämistä ihmiseltä toiselle ja sitä hän tässä tekee.
Levyn toinen teos, seitsemän minuutin järkäle Abyss vaati useamman kuuntelukerran auetakseen. Hieman raskain saappain mennään ja ollaan jossain Nightwishin tontilla, paitsi että uruista tulee mieleen Jon Lord tai Jukka Gustavson enemmän kuin Tuomas Holopainen. Kitarasoolo on kuin myrskyävä meri kolmimetrisine aaltoineen. Vaikka arvovaltainen kutsuvierasyleisö olikin kanssani eri mieltä, ja uhkasi heittää vaatimattoman (12 eri laatua sisältävän) tee-kokoelmani roskiin, niin sanon tämän silti: kappaleen intron olisi saanut jättää pois/muuttaa (tarpeeton yliviivataan).
Kun te kaikki odotatte vesi kielellä tietoa siitä, onko valtakunnassa uusi kuningas eli onko ”Smell The Roses” parempi kuin ”Stolen Hearts”? Vaikka tuore albumi on hyvä, niin takkiani en aio vielä(kään) kääntää ja uutta hallitsijaa julistaa. Vallanvaihtoa saatte odottaa vielä hetken, vähintään seuraavaan levyyn asti, sillä koskaan ei tiedä, millaisia valttikortteja Erja Lyytinen jatkossa hatustaan nostaa.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 2/2025)
