GUS JENKINS – Too Tough – West Coast Blues And R&B, 1953–1962
(Jasmine JASMCD3200)
Vaikka maailma ja musiikkitottumukset muuttuvat, erityisesti yhteen äänitemuotoon mitkään mullistukset eivät tunnu tepsivän. Uusintajulkaisupiireissä vauhti vaikuttaa vain petraantuvan entisestään public domain -säännösten höllätessä aikaraamejaan ja yhä kattavampien tallennekokoelmien päätyessä brittiläisen Jasminen kaltaisten levy-yhtiöiden käyttöön. Äänentoistollisesti ja sisällöllisesti huolellista työtä tekevän merkin cd-levyjä myös ilmestyy markkinoille loppujen lopuksi sangen harvakseltaan, mikä takaa kiekoille riittävän kiinnostuneiden määrän. Jasminen viime aikojen kehutuimpien bluesjulkaisujen tähti on pikemminkin r&b-instrumentalistiksi Billboard-hittinsä Tricky (r&b #2, pop #79) valossa miellettävä Gus Jenkins.
Alabaman Birminghamissa 1931 syntynyt Augustus D. Jenkins varttui pianobluesin, etenkin alan legendan Walter Davisin vaikutuksen alaisena. Hän aloitti ammattimaisen soittamisen 40-luvulla Sammy Green’s Hot Harlem Review -ryhmässä ja päätyi jo varhain länsirannikolla majaillessaan yhteistyöhön suurten nimien, kuten Big Mama Thorntonin ja Percy Mayfieldin kanssa. Soololevytysten aika koitti Chicagossa seuraavalla vuosikymmenellä. Julkaisematta jääneessä vuoden 1953 Chess-debyyttisessiossa soittivat nuoren solistin rinnalla Walter Horton huuliharppua ja Willie Nix rumpuja. Vaikka nimi jäikin vielä tässä vaiheessa kaivertamatta single-etikettiin, Jenkins silti käytännössä aloitti sieltä mihin monet koko ikänsä pyrkivät. Samana vuonna Los Angelesissa onni oli jo myötäisempi, kun Specialty koppasi tuotelistalleen hänen Little Temple & His ”88” -nimellä ilmestyneet Walter Davis -inspiroituneet esityksensä Cold Love ja I Ate The Wrong Part. Taustalleen mm. Jimmy Ligginsin huuliharpistin ominaisuudessa saanut ”Little Temple” Jenkins yllättää tulkitsemalla varhaiset bluesinsa ison miehen elkein runnovalla shouter-tekniikalla.
Pari vuotta kului, ennen kuin seuraava Hollywoodin merkki, trumpetisti Jake Porterin pyörittämä Combo Records antoi pianistille uuden tilaisuuden. Yhdellä kolmesta vuonna 1955 ilmestyneestä Combo-sinkusta hänet ristittiin ”The Young Woolfiksi”, mutta suosiota ei heltynyt susi-pseudonyymistäkään huolimatta. Kolmannella paikallismerkillä Flashillä viimein tärppäsi. Heti esikoislevyn lattarihenkinen pianoinstrumentaali Tricky läpäisi hittiseulat vuonna 1956, luoden lähtökohdat tusinalle muullekin Jenkinsin samaa ideaa apinoineelle orkesterivariaatiolle, joista omaperäisimpiin kuuluvat huiluväritteinen Spark Plug vuodelta 1956 sekä nelisen vuotta nuorempi Signing In.
Jenkins oli kehittynyt hyvää vauhtia myös solistina. Jo Tricky-singlen You Told Me -kääntöpuolella hän esittää tunnelmaltaan huikean sähköisen Chicago-bluesslovarin tehokkaan kitara-piano-saksofoni -vuoropuhelun saattelemana. Upean latautunut, Eddie Boydinkin vaikeroivaa tyyliä niin soitannollisesti kuin laulunsa osalta mukaileva slovari on myös I Been Working (1955). Omalla Stand By Me’llä (1958) puolestaan kuullaan repivää Louisiana-tyylin r&b-balladiosaamista Guitar Slimin menestyspolkuja seuraillen. Mustan rock’n’rollin taas lisäsi Jenkinsin studiokokoonpanon tyylikirjoon hillitön Jealous Of You Baby vuonna 1961. Vuoden 1958 viimeisellä Flash-sinkullaan Slow Down / Drift On artisti antaa yhden vakuuttavimmista työnäytteistään bluestulkitsijana – eikä hänelle lainkaan kalpene sata lasissa jäätäviä sooloja nakuttava tuntematon kitaristikaan.
Jenkins sinnitteli Flash-yhtiön kirjoilla kaikkiaan kahdeksan sinkun ajan, levyttäen samalla myös etupäässä vanhahtavaan jump-soundiin luottaneen vaimonsa Mamie Perryn (a.k.a. Mamie Ree / Mamie Jenkins) partnerina. Poikkeuksena kaksikon vuoden 1959 I’m Hurted kuitenkin edustaa äärihaikeaa hidasta molli-r&b:tä, johon puhaltimien hallitsema orkesteri on saanut sovitettua mukaan myös ripauksen Jamaikan poljentoa. Vuoden 1960 levytyksellään Lament Mamie ja Gus kuulostavat langenneen tyystin ska-koukkuun. Soolot persoonalliseen kappaleeseen soitetaan viululla.
Kun pariskunnan urat näyttivät Flash-kiinnityksen edetessä pysähtyneen kuin seinään, he päättivät itsenäistyä. Oma levymerkki Pioneer International kalskahtikin juhlavalta sekä ennen kaikkea hämäävän globaalilta. Vuoteen 1962 jatkunut sinnikäs yritys ei kuitenkaan tuottanut uusia sen enempää kansallisia kuin kansainvälisiäkään läpimurtoja. Kiinnostavaa kyllä, useat tämän aikakauden äänitteistä levisivät vuosia myöhemmin Eurooppaan ja kasvoivat täkäläisten tanssiklubien hiteiksi. Etenkin englantilaisen mod-väen makua lähellä epäilemättä olivat Gusin viileän rennot pianojazz-instrumentaalit, kuten Hit The Road (1958) ja Right Messy (1962) sekä gogo-vaihteella kaahattu urku-exoticanumero Too Tough.
Vuodesta 1963 lähtien ponnistelut jatkuivat General Artist -merkillä, joka niin ikään saattoi olla Jenkinsien itsensä omistama. Capitolin Tower-sisarbrändin napattua tämän vaiheen tekeleistä Chitlins-instrumentaalin jakeluunsa Gus pääsi vielä hetkeksi takaisin huipun tuntumaan. Onni oli silti taas kerran vain väliaikaista. Suurta tilipussia ei enää ollut jaossa ja 70-luvulla islaminuskoon tullut sekä nimensä Jaarone Pharoahiksi vaihtanut artisti myös irtaantui levytysmaailmasta. Satunnaisilla keikoilla hän näyttäytyi aina kuolemaansa 1985 saakka.
Tämä tupla-cd on tienannut kiitoksensa, mutta kaiken kaikkiaan Jasminelle on annettava myös kritiikkiä vaikkapa Aceen ja Bear Familyyn verrattuna julkaisujensa tavattoman hätäisesti kasatuista kansivihkosista. Muutaman sivun pikareferaatit ajavat kyllä periaatteessa asiansa, mutta mitään elämää suurempaa infoa näiden levykkeiden väleistä on turha etsiä. Kurjaa sinänsä, etenkin Gus Jenkinsin tapaisista tuntemattomammista henkilöhahmoista olisi aina mukava saada luettavaksi myös pedantisti toimitettua ja kuvitettua uutta tutkimustietoa.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2021)
