HUOJUVA LATO – Utopia, Texas
(Bluelight BLR 33226)
Huojuva lato teki sen taas! Melko tiiviistä julkaisutahdista (onko albumi joka toinen vuosi tiivis?) huolimatta bändin kuudes pitkäsoitto ei tuota pettymystä. Vaikka lato huojuisi, ei se kaadu. Huojuva lato on hivuttautunut Suomi-kantrin huipulle ja näyttää siltä, että siellä se myös pysyy. Eiköhän sen takaa myös tämä ”Utopia, Texas” -levy.
No mikä nyt on ”huipulle”, kun on kyse marginaalimusiikista? Huojuva lato on kasvattanut uskollista kuulijakuntaansa vuosien varrella ja Suomi-kantrin eduksi on tietenkin se, etteivät kaikki kuuntelijat edes tiedä kuuntelevansa countrya. Saattaisivat vielä vihata moista. Suonna Konosen sanoitukset varmasti uppoavat kansan syviin riveihin ilman musiikillisia raja-aitoja.
Huojuva lato ei ole koskaan pyrkinyt olemaan huumoribändi, mikä ei tietenkään tarkoita sitä, ettei pilkettä silmäkulmasta löytyisi. Mutta kun esimerkiksi Suomi-kantrin esitaistelija Freud Marx Engels & Jung on usein leimattu epäoikeudenmukaisesti ”vain hauskaksi juoppokantriksi”, on Lato välttänyt moisen taakan. Kononen on ehkäpä tarkoituksella vieroksunut humalaista kansaa viihdyttävien rallatusten tekemistä, vaikkei miestä miksikään ryppyotsaksi voi väittää. Ja toisaalta – Suomen kansahan rakastaa alakuloisia tarinoita, joihin voi samastua.
Kuten Huojuvalla ladolla yleensä, on suurin osa kappaleista omia, Suonna Konosen tekemiä. Lainakappaleita on kolme. John Stewartin California Bloodlines on saanut Konoselta suomalaistetun tekstin Savolaista verta, Waylon Jenningsiltä (tai Don Williamsilta) lainattu Amanda, suomeksi tietenkin Manta ja Dillard & Clarkin Radio Song. Yllättäen tämä Gene Clarkin Radiolaulu on valikoitunut levyn singlelohkaisuksi. Hieno esitys, mutta pelkäänpä, että maamme lattapäisille radioasemille vähän liian haasteellinen. Toivon toki, että pessimismini on aiheetonta. Ns. helpompi nakki olisi voinut olla Manta, joka oli Don Williamsilla maailmanhitti jo 70-luvun alussa.
Omista sävellyksistä näille ”Suomipop-kanaville” olisi ehkä kelvannut jompikumpi aloituskappaleista, Pyhä Severi tai Kaukaisiin saariin. Itse aluksi hieman vieroksuin näitä, sillä äänimaisema oli pelottavan lähellä keskitien rockia, mutta enhän minä olekaan mikään radion suurkuluttaja.
Jos kaksi aloituskappaletta olikin toteutettu rokkisoundilla, vaihtuu sävy pikaisesti avarampiin ja akustisempiin. Kyllähän dobro, banjo, mandoliini tai haitari piristävät levyä kuin levyä. Haitaristivieraana piipahtaa Vallilan kojootti, Tapsa Kojo. Vallilan maisemissa seikkaillaan myös laululla Ava-hotelli, jossa Tapsan lisäksi helsinkiläisvahvistusta saadaan Arto ”Pilli” Pajukalliolta (kitarasoolo) ja Olli Nurmelta (puheosuus).
Levyn nimikappale Utopia, Texas saattaa herättää kummastusta, mutta Konosen matkatarinan mukaan Texasista tosiaan löytyy pikkukylä nimeltä Utopia. Hulluhan se on, joka ei mene moista ihmettä katsomaan, jos kerran lähistöllä liikkuu!
Levyn päättää neliosainen (Sarastus, Kaukainen maa, Takaisinkelaus, Hasselnes), pitkälti yli viisiminuuttinen Tie päättyy meren rannalle. Olkaa huoleti, mistään progesta ei ole kyse. Onhan vain tuollainen vähän monimuotoisempi teos. Kansitekstin mukaan se on musiikkia Suonna Konosen esikoisromaaniin ”Tie päättyy meren rannalle” (Karisto 2022). Pitänee lukea.
Suonna Kononen on tehnyt taas nipun maanläheisiä lauluja (ja suomennoksia) arkisista aiheista. Näitähän voi vaikka lauleskella, kun ”joskus en mene baariin, vaan kaukaisiin saariin”. Pelkään tosin, että omalla kohdallani moinen ei pääse toteutumaan.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 3/2022)
