INA FORSMAN – After Dark Hour
(Jazzhaus JHR 260 [CD]/JHR 261 [2-LP])
Vaikka komeettamaisen pyrähdyksen Keski-Euroopan soulblues-eliittiin tehnyt Ina Forsman käykin yhä säännöllisin väliajoin esiintymässä synnyinmaassaan ja on myös levyttänyt uuden ”After Dark Hour” -albuminsa Suomessa meikäläisten huippumuusikoiden (mm. rumpali Teppo Mäkynen, basisti Iiro Kautto ja kitaristi Kalle Outila) kanssa, taitaa olla verrattain selvää, että olemme jo tavallaan menettäneet Berliinissä asuvan superlahjakkaan laulaja-lauluntekijämme ”suuremmille estradeille”. Kaiken tämän kansainvälisen huomion Ina Forsmanille myös mielihyvin suo.
Kansalaisuuteen katsomatta toisella saksalaisen Jazzhaus-yhtiön studiojulkaisullaan Forsman joka tapauksessa muistuttaa olevansa henkeen ja vereen perinteiden vaalija. Levyn 1960- ja 1970-lukuinen soulgroove on tanssivetoista retroa vastustamattomimmillaan. Laulaja on myös kertonut ratkaisunsa olleen harkittu. Tärkeässä roolissa on tavoitteen toteuttamisessa toiminut jo edellislevyn tekoon jossain määrin osallistunut Michael Bleu. Nyt Forsman halusi hänen kantavan tuotannollisen vastuun koko pitkäsoitolla ja jälki on vaikuttavaa. Nimiraidan After Dark Hour lisäksi klassinen Motown-maailma ravistetaan jalkeille ja saman tien discopallon välkkeen alle parketille mm. sinkkunakin ilmestyneellä Pass You Byella sekä positiivisen viestin jakavalla (I Can’t Believe) We Made Itillä.
Yksi albumin sanomista vaikuttaa tosiaan olevan toivon herääminen. Forsman on tunnustanut kärsineensä ”pandemian jälkeisestä bluesista”, joka vei häneltä hetkeksi innon ja kyvyn kirjoittaa uusia kappaleita. Lopulta ”tukos” alkoi vähitellen murtua kuin ensitunnit pimeän yön jälkeen, jolloin auringon valo luo ensimmäiset pilkkeensä vielä suljettujen verhojen takaa. Juuri siitä mielikuvasta syntyi Dark After Hour.
Teksteissään Forsman on, jos mahdollista, entistä vahvemmin kiinni omissa tuntemuksissaan. Rakkauden ja parisuhde-elämän pohjattomasta kirstusta hänellä totta kai riittää yhä kirjoittavaa, mutta laulujensa kautta hän purkaa myös toisenlaisia vakavia aiheita niin itsenäisyydestä, itsensä löytämisestä kuin itsepäisyydestäkin.
Edellisiin teemoihin on valjastettu levyn tahtilajiltaan seesteisimmät soulbluesit Stubborn ja That Is All, jotka myös viljelevät leimallisemmin Thee Sacred Soulsin ja The Altonsin tapaisille Etelä-Kalifornian uusromanttisille bändeille ominaisia tuotantokeinoja. Etenkin viimeksi mainitulla Forsmanin ulottuvainen laulusuoritus on pysäyttävää luokkaa. Tunnelmaa nostattavat entisestään sopiviin väleihin sovitetut jouset sekä kirkkokuoromaiset mahtipontiset taustaharmoniat, jotka hallitsevat sävelalaa mm. Aretha Franklinin työjäljestä muistuttavalla Good Manilla. James Brownin funkpoljento puolestaan ottaa vallan ennen kaikkea Mama’s Groovella. Artisti on selvästi löytänyt luontevimman tapansa ilmaista itseään, mutta esimerkiksi akustisen kitaran säestyksellä tarjoiltu folkpop-sointisempi päätöstunnelmointi First Of June toisaalta osoittaa, ettei hän siltikään ole kahliutunut yksinomaan soul-tyylikarsinaansa.
Forsman on maininnut yhdeksi ohjenuorakseen halunsa julkaista tällä kertaa kappaleita, joita hän voisi ja myös nauttisi esittää samanlaisina sovituksina keikoillaan. Konserttien energian ja tunnelatauksen siirtäminen studioon voi olla tabu lähes jokaiselle levyttävälle muusikolle, mutta Inan käänteinen strategia taitaa toimia. Esimerkiksi intensiivinen Freedom Manifesto on runsaassa äänimaailmassaan harvinaisen helppo kuvitella soimaan studiotilan kuulokkeiden ohella myös tiivistunnelmaisen klubin PA-laitteistosta.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2025)
