JACK’S BASKET ROOM – Yellow Moon
(Bluelight BLR 33262 1/2)
Juurevien yhtyeiden luonnekuvauksissa törmää toisinaan termiin americana. Karrikoidusti miltei minkä tahansa Amerikan mantereella noin 1900-luvun varrella kypsyneen rytmimusiikin muodon kattava ”luokka” voi lähtökohtaisesti tarkoittaa kaikkea mahdollista folkista ja countrysta gospeliin, bluesiin, souliin, texmexiin sekä edelleen rock’n’rolliin ja rockiin. Tyypillisimmillään tämän statuksen ovat kuitenkin viime vuosikymmeninä omaksuneet perinteisen countryn ja folkin välimaastossa operoineet, usein akustis- tai puoliakustisvoittoiset laulaja-lauluntekijät ja ns. vaihtoehtokantria edustavat bändit.
Helsingissä vuonna 2015 perustettu Jack’s Basket Room on niitä harvoja suomalaisia kokoonpanoja, joihin americana-leima täsmää verrattain luontevasti. Tämäkään orkesteri ei silti lukitse itseään tarpeettoman ahtaaseen genrekarsinaan. Sen musiikissa soivat omaperäisenä vyyhtinä niin country, blues, folk, rock’n’roll kuin 1960-lukuiset pop-sävytkin. Jo pidempään bändille isällistä ohjausta jakaneella Espe Haverisella on ollut tähän osatuottajan roolissaan eittämätön merkityksensä. Kokeneen 22-Pistepirkko -rumpalin läsnäolo välittyy Jack’s Basket Roomin työjäljestä myös sen kolmannella pitkäsoitolla.
Jäsenistöään JBR ei ole levytystaipaleensa aikana liiemmin muuttanut. Laulaja Minna Kilpisen (myös sähköurut ja huuliharppu), kitaristien Pasi Nissisen ja Henrik Rouskun, basisti Ville Heiskasen ja rumpali Joose Gröhnin tapa julkituoda pääosin omaa käsialaa olevaa repertuaariaan onkin hioutunut johdonmukaista reittiä itsenäiseen asuunsa.
Jack’s Basket Roomin tuotannolle ominaisimmat tunnusmerkit löytyvät seesteisistä ja ”synkemmistä” sävelkuluista sekä paikka paikoin jopa huomattavan ”eurooppalaisesta” ilmaisusta. Jälkimmäistä korostaa eritoten Kilpisen kuulaan puhdas mutta samalla kantava lauluääni, josta on toki aistittavissa myös esimerkiksi Emmylou Harrisin tapaisilta jenkkiesikuvilta opittuja vaikutteita.
Amerikkalaisuus ei varsinaisesti hyppää silmille levyn indierokahtavasti tunnelmoivalta nimikkoteokseltakaan. Rohkeasti äänitilaa särkevän sähkökitaran (vierailevana soittajana Heikki Hänninen) hallitsema Rough Me Up kääntää sekin kurssia yhä enemmän kohti orkesterin henkilökohtaisia reittivalintoja. Lisää variaatiota tuovat albumille peräkkäin sijoitetut Lie To Me, Can’t Put Me Down ja Carry On, jotka täydentävät liemeen mukaan debbieharrymäistä tyttöyhtyesävyistä kuuskytlukupoppista sekä tuimailmeisempää kasari-mod-soundia.
Enemmistö musiikista on Pasi Nissisen kynänjälkeä, sanoitukset muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta Kilpisen ja Nissisen. Lainapoimintana yhtye muovaa omanlaisekseen ”chanson-henkiseksi” harmonikan (Martti Reinikainen) johdattelemaksi versioksi alkujaan Cherin levylle laulaman melodraaman Bang Bang (My Baby Shot Me Down). Monesti ennenkin kierrätyksen kohteeksi kelvannut kappale sisältyi jo yhtyeen 2022 toteuttamalle Bluelight-vinyylisinglelle.
Kaiken kaikkiaan ”Yellow Moonin” sisältöä on rakennettu ilmeisen verkkaisesti – vuosien 2021 ja 2024 välillä – eikä kokonaisuuden julkaisemisessa ole muutenkaan pidetty kolossaalista kiirettä. Albumin perinteisempänä slovaricountryna avaava Brass Bells (stemmalaulussa mukana Silja Rautamaa) ilmaantui kuultaville vuonna 2023 ja The Moontwins -duon (kitaristi PK Keränen ja haitaristi Leija Lautamaja) kanssa kimpassa esitetty herkistely Would You Love Me More vuonna 2024.
Vielä edellistäkin ”maalaisemmaksi” Jack’s Basket Room äityy pitkäsoiton tuoreimmalla vuoden 2026 digisinkkulohkaisulla No Regrets. Baritoni-voittoisella kitaralla meikatun balladin häikäisevä tulkinnallinen kauneus on käsinkosketeltavaa. Americana-kiintiön viimeistelee hitusen tahtilajiakin kiihdyttävä I’m Your Lover. Sillä orkesteri on saanut kiritettyä itsensä yhtäaikaisesti sekä bluesimpaan että rock’n’rollimpaan suuntaan – yllättävää mutta totta – Pasi Nissisen soittaman banjokitaran voimin.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 4/2026)
