JAMES HARMAN – Liquor Parking
(BigTone 88219)
Kalifornian laulaja ja harpisti James Harman pääsi yllättämään allekirjoittaneen täysin tällä uusimmalla ”Liquor Parking” -levyllään. Yllätys johtui siitä, että West Coast -tyylisuunnan edustajana tunnettu Harman on vaihtanut moodia ja tehnyt hienon 50-luvun Chicago-levyn, joka nojaa kitara-harppu-piano -trion ympärille tehtyyn kokonaisuuteen.
Levyllä soitannosta vastaavat kovan luokan bluusikot: James Harman (h/v), Jon Atkinson (g), Robert Welsh (p), Kedar Roy (b) sekä Malachi Johnson (d), jotka kaikki ovat sisäistäneet tyyliin olennaisesti kuuluvat pienetkin nyanssit kuultavan hienosti. Myös levyn äänitys, käyttäen aitoja 50-luvun mm. Chessin studiossa käytettyjä monolaitteita, tuo oman vivahteensa ja autenttisen äänimaailman levylle.
Kaikkihan lähtee taustasta eli basso-rummut -duosta, joka luo rytmin kappaleeseen. Sitä sitten täydentävät piano ja kitara pienillä soolonpätkillään sielun mukaan, kuten esim. kappaleella Woman Took My Woman. Hieno näyte autenttisesta 50-luvun äänimaailmasta on myös Done Deal, joka on kuin suoraan Elmore Jamesin keikalta: Eric Spaulding tööttää J.T. Brownin foniosuudet, Robert Welsh kilkuttaa ”Little” Johnny Jonesit ja Big Jon Atkinson liukuu Elmoren tahdein.
Levy tarjoaa Chicago-soundia laajasointuisesti. Lähinnä Robert Lockwood-Otis Spann -parivaljakon tyyliä on Lady Luck. Esityksen vähäeleisyys on myös eräs Chicagon kulta-ajan kappaleiden tunnusmerkeistä. Sitä puolta edustavat erityisesti Ain’t Gonna Raise My Heart sekä Cumin’, joista jälkimmäiselle on tällä kertaa haettu harpun ympärille pianon, rumpujen ja kitaran muodostama kierrätys.
Willie Dixonia ja Chuck Berryä voisi kutsua tuotantojensa laajuuden ansiosta bluesin ”novellisteiksi”. Samaan kategoriaan sujahtaa luontevasti myös Rick Estrin ja mielestäni James Harmankin, joka edellisten tavoin kertoo ja kirjoittaa levyillään, usein hauskastikin, omista kokemuksistaan. Soitannollisesti Boogie Lovin’ on albumin ainoa kappale, jossa kaikuvat Harmanin loistokauden eli 80-luvun alun rullaavat Hollywood Fats -vaikutteet. Loistavaa harppu-piano-kitara -osaamista edustaa myös Behind The Curtain, jossa on siinäkin sitä vahvinta ”kulta-ajan” tyyliä kuultavissa. Hieno levy päättyy arvolleen sopivasti Tomorrow I May Be Gonen myötä Spann-Jones -linjalla, hiljalleen soljuen rauhallista nuottivirtaa eteenpäin.
James Harman ja Guys ovat tehneet tyylikkään levyn – suosittelen lämpimästi kaikille alan harrastajille tutustumaan siihen ja sitä kautta myös sen edustamaan musiikkiin!
Jari Kolari
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
