JIMMIE VAUGHAN – Baby, Please Come Home
(The Last Music Co. LMLP213/LMCD213)
Vaikkei Jimmie Vaughan olekaan koskaan ollut vokalistina genrensä sulosointuisimpia satakieliä, on Teksasin palvotuimpiin nykypäivän kitaristeihin lukeutuvan artistin otteet myös laulajana saaneet iän myötä lisää ilmeikkyyttä. Studiossa kaiken siis pitäisi yhä olla kunnossa, vaan onko täysin sittenkään? Trendivapaata, omista mielihaluistaan kumpuavaa musiikkia austinilaissankari on aina tehnyt, mutta kenties hänen viimeaikaisen tuotantonsa ”levytän vain omia suursuosikkejani” -linjaa on silti lupa pitää paitsi tietynlaisena tilinpäätöksenä, myös luomistyön lähtökohtana suoraan sanoen sangen mielikuvituksettomana. Uutuusalbumin saama Grammy-ehdokkuus tuntuukin siten juuri tämän julkaisun kohdalla verrattain ylenpalttiselta kunnianosoitukselta. Kerta ei kuitenkaan ole ensimmäinen, ja muistettakoon, että JV on myös voittanut palkinnon pariin otteeseen, viimeksi pääosin omista lauluistaan koostuneella kiekollaan ”Do You Get The Blues?” (2001).
Eräs Vaughanin 6. soololevyn erityispiirteistä on hänen entisestään kasvanut säestyskokoonpanonsa. Soittajien määrä kallistuu kuitenkin sivuseikaksi heti avauksena kuultavalla Lloyd Price -nimikkoraidalla Jimmien aiemmasta jopa hieman terästyneiden kitarariffien sekä totutun vähäeleisen, hienokseltaan kähisevän laulusoundin ottaessa omat luotettavat paikkansa mukaansa tempaavan r&b-shufflekaravaanin varsinaisina kuljettajina.
Koska Vaughan ei ilmeisesti juurikaan vaivaudu enää musiikkia kirjoittamaan, hän tosiaankin keskittyy nyt covereiden tulkitsemiseen. Niihin lukeutuvat mm. puhallinvetoisena Louisiana-valssina Jimmy Donleyn Crazy Cajun -originaalin tavoin soljuva Just A Game, Johnny ”Guitar” Watson -tyyliseksi 50-luvun rhythm’n’bluesiksi ongelmitta taipuva Lefty Frizzellin kantrinumero No One To Talk To (But The Blues), Richard Berryn lauluyhtye-pohjainen Be My Lovey Dovey, Chuck Willisin terhakka jump What’s Your Name sekä rasavillinä Cosimo Matassa -r&b:nä Eddie Bo’n alkujaan levylle tulkitsema Domino-Bartholomew -sävelmä So Glad. Ison orkesterin äänivallia Vaughan hyödyntää onnistuneesti myös sentimentaalisella T-Bone Walker -hiturilla I’m Still In Love With You. Eeppisimpään tulkintaansa hän ei solistina haastavalla kappaleella yllä, muttei missään tapauksessa tuota pettymystäkään.
Riisuttuun yhtyekoostumukseen kitaristi-laulaja siirtyy Bill Doggettin ja James Brownin bändien King-instrumentaaleina tunnetulla Hold It’llä, jolla hän antaa kuuluvuutta omankin livelevyn hiljattain tehneelle Jimmie Vaughan Triolleen sekä eritoten ryhmän hammondistille Mike Flanigille. Myös tämä esitys on taltioitu elävänä Jimmien kotipesässä, Austinin C-Boys Heart And Soul -klubilla.
Vaikuttava paketti, mutta lempo soikoon, miksi ihmeessä digikuluttajia on jälleen lellitty suomalla heille vielä kaksi striimausbonusta, joita ei tiettävästi miltään vinyyli- tai cd-painokselta löydy?
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2020)
