JOHNNY FULLER – Johnny Fuller’s California Blues, Mercy, Mercy!! 1954–1962
(Jasmine JASMCD 3136, 2-CD)
Jasmine on julkaissut viime aikoina laajoja kokoelmia 50-luvun länsirannikon bluesista. Omansa ovat saaneet mm. Gus Jenkins, Jimmy Nolen ja nyt Johnny Fuller. Kaikilta on tietenkin tullut koosteita jo aikaisemmin, mutta nyt on päästy melkein complete-tasolle, koska levyt ovat mitaltaan tuplaceedeitä.
Länsirannikon tuntemattomaksi jääneen blueslaulaja/kitaristi Johnny Fullerin tarina on kerrottu jo aikaisemmin Juhanien Laikkoja ja Ritvanen ansiosta, mutta koska jälkimmäisestäkin arviosta on jo melkein 20 vuotta, niin ehkä pieni kertaus on paikallaan.
Tuottaja Bob Geddins houkutteli Fullerin gospelista maallisen musiikin puolelle v. -54. Samalla tietenkin jäi pois etuliite Brother. Koosteen toimittaneen Bob Fisherin mukaan Fuller äänitti tuon vuoden aikana 30 kappaletta, joista 25 on ykköslevyllä. Fisher on lainannut lyhyissä kansiteksteissään Billboardin arvioita. Maaliskuun -54 äänitteitä kuvataan näin: ”southern blues with a genuine folk quality” eli lyhyemmin sanottuna musiikki oli tyyliltään downhome bluesia. Fuller sai vaikutteita Charles Brownilta ja Roy Hawkinsilta. Hän levytti myös useita tin pan alley -teemaan liittyviä synkkiä bluestarinoita. Vuoden lopussa Geddins yritti hyödyntää Johnny Acen kuolemaa ja vei Fullerin kiireen vilkkaan studioon levyttämään kappaleen Johnny Ace’s Last Letter. Moni muukin oli samalla asialla. Kaupallisesti siitä hyötyi eniten Varetta Dillard versiollaan Johnny Has Gone. Fuller kuitenkin omaksui itselleen Acen laulutyylin hienosti ja käytti sitä tämän jälkeen useissa äänitteissä. Edellisiltä kokoelmilta puuttui single Rhythm 1777 (Lovin’ Lovin’ Man / Remember). Se on lauluyhtyelevy Clovers-hengessä ja onnistunut sellainen. Avustanutta yhtyettä ei ole merkitty listauksiin. Kesällä -54 Fuller kokeili rock’n’rollia. First Stage Of The Blues on hämmästyttävästi tyyliltään Elvistä. Eikö hän aloittanut Sunilla v. -54?
Kakkoslevyn äänitteet ovat vuosilta 1956–62. Alussa on muutama Johnny Ace -pastissi, parhaana niistä ehkä Cruel, Cruel World. Vuonna -56 Geddins vei Fullerin New Orleansiin, jossa äänitettiin 2 sessiota. Dave Bartholomewin vetämissä äänityksissä soittokumppaneina olivat Lee Allen, Red Tyler ja Earl Palmer. Neljä singleä julkaistiin Imperial-merkillä, mutta vieläkään ei tullut kaupallista menestystä kansallisella tasolla. Paikallisesti levyjen täytyi kuitenkin myydä kohtalaisesti. Perinteisten N.O.-rallien (Don’t Slam The Door ja Sister Jenny) rinnalle tarjottiin balladimateriaalia (Stop, Look, Listen ja I Miss You More). Seuraavana vuonna palattiin länsirannikolle aluksi Irma-merkille ja myöhemmin Specialtylle. Fullerin ehkä tunnetuin levy on novelty-henkinen rock’n’roll Haunted House. Siitäkin nappasi kaupallisen hyödyn muutama vuosi myöhemmin Gene Simmons, jonka versiossa muuten soittaa kitaraa Reggie Young. Fuller käyttää upeasti gospeltaustaansa hyödyksi parissa kappaleessa (The Mighty Hand ja Many Rivers, Mighty Seas). Osoituksena monipuolisuudestaan hän selviää hienosti myös puhtaasta teinipopista (She’s Too Much).
51-urainen kokoelma on niin laaja, että tuskinpa tämän jälkeen tulee tarjolle Fullerin materiaalia. Siksipä tämä kannattaa korjata talteen. Hintakin on kohtuullinen.
Aarno Alén
(julkaistu BN-numerossa 3/2020)
