JW-JONES – Everything Now
(Solid Blues SBR 0006)
Kovin nopeassa tahdissa JW-Jones levyjä ulos pukkaa, sillä eihän siitä taida olla kuin pari numeroa, kun arvioin HoRoJo Trion albumin. Tosiasiassa levyn ilmestymisestä on jo yli vuosi aikaa, mutta nykyään päivät kulkevat niin kovalla vauhdilla, ettei perässä pysy. Tai ainakin siltä tuntuu. Ennen kesät olivat aurinkoisia ja kestivät kauan, nykyään on tunne, että kesä on viikon mittainen ja puolet siitäkin sataa vettä. Mutta palataan takaisin levyyn. Onkohan se joku trendi täyttää levyt vierailijoilla, kun Joanna Connorin uutukaisella oli apuvoimia melkein joka kappaleessa. Myös tällä levyllä on pitkä lista vierailevia muusikoita, varmaan puolessa kappaleista on featuring joku. Kokoonpanot vaihtuvat useasti ja tuskin yhtä esitystä enempää on samalla miehityksellä levytetty. Kappalejärjestystä silmällä pitäen olisin itse laittanut vierailijoita joka toiselle raidalle. Olisi ainakin näyttänyt hauskalta.
Maukkaita soolopoikasia sisältävä nimiraita on mainio ja rumpali Stanton Moore heittää pari maukasta filliä. Kakkosraidalla Keeping Me Up Jones on siirtynyt rumpujen taakse. Hänen soitostaan jää jotenkin mielikuva, että nauhalle on tallennettu vain pätkä, josta on tehty luuppi. Variaatioita tai muutakaan ei ole edes nimeksi. Melodiakin on vähän vasemmalla kädellä kirjoitettu, vaikkakin soolossa on kivasti yritystä. Levyn parasta antia on Johnny ”Guitar” Watsonin kengissä liikkuvassa, Jimmie Vaughanin kitaroimassa Take Your Time -sävelmässä. Mikäli olisin joutunut sokkotestiin, niin olisin sanonut To Tell You The Truth (I Lied) olevan Aynsley Listerin tekemisiä. Kappale on kuin suoraan Listerin laulukirjasta, etenkin kertosäe, jossa Jones suorastaan kuulostaa Listeriltä. Hitto, jopa kitarasoolo on kuin Listerin tekemä. Viulut tukevat kaunista melodiaa hienosti.
Leppoisasti keinahteleva My Luck sisältää erinomaista kitarointia ja toisesta soolosta vastaa Rob McNelley, tosin koska kansiteksti ei asiaa kerro, niin en pysty sanomaan kumpi on kumpi. It’s Not Raining In L.A. tuo melodialtaan etäisesti mieleeni California Dreamingin ja jotain muitakin tuttuja elementtejä on, mutta en vain saa päähäni mistä ne on ”pöllitty”. The Texas Hornsin avustuksella toteutettu soulblues When You Left on raikas tuulahdus, jollaista olisi saanut olla enemmänkin. Works Every Time kertoo pienoisesta materiaalipulasta. Miten näinkin keskinkertaista tai suoraan sanottuna huonoa materiaalia on levylle päätynyt? Liekö Jonesia vaivannut writer’s block, kiire tai itsekritiikin loppuminen. Viimeisenä olevan kappaleen Good To Be True JW-Jones ja Gordie Johnson soittavat kahdestaan niin, että Jones hoitaa liidilaulun, harmoniat sekä kitaraosuudet herrat jakavat keskenään ja Johnson soittaa kaikki muut instrumentit.
Koska levyä on tehty siellä sekä täällä ja useiden eri muusikoiden kanssa, niin se ikävä kyllä näkyy, tai pitäisikö sanoa, että kuuluu. Palapeli on kasattu turhan paksuin rukkasin. Asia ei tietenkään haittaa, kun levyä kuuntelee pienissä pätkissä tai taustamusiikkina vaikka automatkoilla. Ei tämä missään mielessä huono levy ole, olisin vain kaivannut pariin kohtaan hiukan enemmän Texasia kuin Mississippiä.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 4/2023)
