MANNY FIZZOTTI – Nobody Understands
(RockHattle Music RM038)
Lontoossa tätä nykyä viihtyvä italialaissyntyinen Manny Fizzotti on noussut asuinkaupunkinsa ja samalla laajemmankin eurooppalaisen bluesheimon tietoisuuteen sessiokitaristina, mutta 1980-luvulla käynnistynyt ura on myös poikinut useita sooloalbumeja sekä johtanut syventäviin musiikkiopintoihin Yhdysvalloissa. Ammattilaisurallaan Fizzotti on tehnyt lisäksi musiikkia blueskarsinan ulkopuolella. Omillaan hän taitaa kuitenkin olla juuri ”sen itsensä” parissa.
”Nobody Understands” -julkaisunsa Fizzotti toteutti koronatilanteen johdosta etänä – omalta osaltaan kotonaan, muiden muusikoiden toimiessa samoin kuka milloin missäkin. Kitaristin lahjat soittajana ovat hyvin kuultavissa, solistina hän ei niinkään onnistu säväyttämään. Ei siis ole suuri yllätys eikä oikeastaan edes harmi, että levylle on valikoitunut lauluraitojen sekaan myös monia instrumentaaleja. Musiikki on kolmea lainaa lukuun ottamatta nokkahahmon omaa käsialaa ja hän soittaa itse kaikki soolokitara-, sähköbasso-, banjo-, mandoliini- sekä kiippariosuudet. Muista instrumenteista huolehtivat rumpali Luca Roffino ja kehuttu harpisti Giles Robson. Myös pari kontrabasistia vierailee äänitteellä muutamaan otteeseen.
Häiritsevällä tavalla korviin pistävää aksenttia Fizzottin fraseerauksessa ei ole, mutta muutoin hänen käheä ja sangen kapeaskaalainen äänensä ei kuulu genrensä kiinnostavimpiin tapauksiin. Tyylillisesti liikutaan laajalla reviirillä perusshufflesta Hammond-vetoiseen soulbluesiin sekä edelleen peruutusaskelia ottaen takaisin puoliakustisen kantribluesin pariin. Erottautuvimmillaan Fizzottin musiikki välittyy ex-suhteen jatkumisen turhuutta pohdiskelevalla lattarisävyisellä mollitunnelmoinnilla Useless, rennosti jolkottelevalla resonaattorikitaraversiolla Robert Wilkinsin ikonisesta Prodical Sonista sekä Bo Diddley -biitillä rullaavalla liukukitarademonstraatiolla Sliding Away, jolla myös Giles Robson pääsee briljeeraamaan munnareineen.
Ihastuttavia näytönpaikkoja tarjoavat myös hämyisä swing-jazzinstrumentaali Dodgy Blues, 45 sekunnin ajan sähikäismäistä kantripikkausta viljelevä Cowboys On The Run sekä kiekon vaativimman soitannollisen tason saavuttava John Coltrane -klassikko Naima. Niiden rinnalla levyn useat tasapaksuhkot standardibluesit sekä ties kuinka mones tavallaan viihdyttävä mutta omaa kantavaa ideaansa kaipaamaan jättävä Route 66 -tulkinta eivät juuri kuulijan huomiosta pääse kisaamaan.
Manny Fizzottin tiedetään olevan myös pätevä kitaransoittovideoiden tekijä. Mainiosta kuusikielistekniikan oppitunnista kieltämättä käy hänen uusin pitkäsoittonsakin.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2022)
