MARY ANN HAWKINS – Helsinki Surf City
(Svart SVART351LP/SVART302CD)
Tasavallan kohutuimpiin surf-instrumentaaliryhmiin lukeutuva helsinkiläisorkesteri jatkaa toisella pitkäsoitollaan ryhdikästä linjaansa mutkat suoriksi runnovan energisen kitara-saksofonirock’n’rollin voimallisimpana lipunkantajana, mutta täydentää samalla näkökulmaansa tuomalla tällä kertaa levyltä käsin kuuluville myös kourallisen vierailevia laulusolisteja.
Tarrataan ensin kiinni vokalisteihin. Stepa (Joni Stenberg) pääsee sovittamaan suomenkielistä ”karipeitsamolaista” semi-räppiään herkulliseen jytänumeroon Beatlesin viisaat sanat. Punk-asennetta ei puutu myöskään Maria Stereolta ja hänen liikuttavan nostalgisesti julistavalta Rock’n’Roll sydämeltään.
Muutkin laulajat vaihtavat Mary Ann Hawkinsin ”instrumentaalisen englannin” ensimmäiselle kotimaiselle. Marko Haaviston Yöjuna pitäytyy artistille itselleen sopivan taskulämpimässä iskelmällisessä melankoliassa, mutta yhtyeen kipakka surf-pohjavire varmistaa kyllä sen, ettei rokkareita päästä vielä yhden kokeilun perusteella lälläreiksi leimaamaan. Saman tempun tekee myös karismaattisesti huokailevan Minja Kosken beat-balladi Ison cityn valot, joka poikkeaakin melkoisesti niin Mary Ann Hawkinsin ylivireästä ”perusmenosta” kuin Kosken eli laulaja-lauluntekijä M:n omasta tuotannosta.
Instrumentaalivyöhykkeelle astuttaessa taustahuudoilla painotetut, hienokseltaan itämaiset Haunted House Chemnitz ja nimiraita Helsinki Surf City ovat käypiä referenssejä Mary Ann Hawkinsin tyypillisemmästä säveltaiteesta. Rytmisesti mukaansa tempaava sävelkudos ei tartuta kuulijaansa juurikaan melodisia muistijälkiä, mikä kieltämättä tekee vaikeaksi erotella levyn suorituksia esimerkiksi pelkän nimensä perusteella toinen toisistaan… mutta se uhma ja energia, hyvät hyssykät sentään – satasella samoja rohtoja tännekin, kiitos. Buustia kavereilla toden totta soittotaitojen ja tyylitajun ohella piisaa.
Yhtyeen kiistaton voimavara saksofoni (kuten myös kolmella kappaleella soittokunnan Ennio Morricone -suhdetta lujittava vierailevan muusikon Benjamin Kaufmannin trumpetti) täydentää sävykkäällä tavalla kitaroille lähtökohtaisesti korvamerkittyä soolotilaa. Vaikka puhaltimet olivat olennainen osa monien Amerikan pioneerisurf-bändienkin instrumentaatiota, ei Mary Ann Hawkins selvästikään havittele ilmaisultaan arkisinta 1960-luvun alun lainelautarenessanssia. Sitäkin bändin eittämättä ”märästä” soundista tietysti löytyy ja paljon, mutta yhtä lailla sen vaikuttimiin voi kirjata niin saman periodin elokuvasoundtrackien kuin myös myöhäisempien action rock -yhtyeiden aikaansaannokset. Jälkimmäisistä soveliaina verrokkeina toimivat kurinalaisimman koulukunnan makurajoja ronskisti rikkovat kappaleet Hi, This Is Roberto ja Spomenik Beat. Tour De France taas salpaa paatuneen surf-jäärän hengitystä entisestään usuttamalla samaan rinkiin saksofonin rytmiseksi taistelupariksi vielä 1970-lukuisen discofunk-biitin.
Vaan mitäpä liian ennalta-arvattavissa olevaa olisi voinut odottaakaan albumilta, jonka etukannen kuvasta löytyvät mm. vanha Moskvitš, surffilauta, nahkatakkinen hahmo huiveineen ja matkalaukkuineen sekä Helsingin Hakaniemen yövalaistuksessaan hehkuva Kauppahalli. Tästä kaurismäkeläisemmäksi eivät pääsisi veljekset Aki ja Mika itsekään. Vai pääsisikö joku sittenkin? Sitä pohtiessa kannattaa vilkaista vaikkapa ihan vain huvin vuoksi helsinkiläisen electro-popbändin Giant Robotin 1990-luvun lopun maxi-CD:n ”Helsinki Rock City” etuliparetta. Jotain tuttua, kenties?
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2025)
