MICKE BJORKLOF & BLUESTRIP – Whole ’Nutha Thang
(Ruf RUF 1290)
Uusintajulkaisujen loputtomalta tuntuvassa vyöyrytyksessä on poikkeuksellista törmätä myös kakkoskierroksella oleviin 2000-luvun suomalaisalbumeihin. Aivan jokapäiväistä ei taida olla sekään, että kotimaista tuotantoa tuodaan uudelleen saataville kouliintuneen saksalaisen levy-yhtiön toimesta.
Syksyllä 2006 Micke Björklöf & BlueStrip oli nousemassa eräälle siihenastisen uransa korkeimmista porrasaskelmista. Se oli matkannut Lontooseen saakka Goldtop Studioille, levyttämään pitkäsoittoaan yhdessä tuottaja-stara Neil Brockbankin kanssa. Viisihenkinen yhtye (laulaja-harpisti Björklöfin ohella kitaristi Ville ”Lefty” Leppänen, basisti-pianisti Seppo Nuolikoski, rumpali Teemu Vuorela ja perkussionisti-vibrafonisti-urkuri Timo Roiko-Jokela) sai paikalle seurakseen myös liudan ansioituneita vierailevia muusikoita, kuten kosketinsoittaja Geraint Watkinsin, trumpetisti Matt Hollandin, fonisti Martin Winningin sekä taustalaulajat Lena Lindroosin, Veera Railion ja Anna Harveyn. Kovassa tikissä ollut suomalais-brittiläinen yhteenliittymä hoiti osuutensa suunnitellusti, kenties itselleen asettamansa tavoitteet jopa ylittäen – ja jäi toiveikkain mielin odottamaan tulevan CD:n kansainvälistä vastaanottoa. Se kuitenkin jäi valitettavien sattumien kautta odottamattoman vaisuksi.
Levy-yhtiö Bluelight Records oli kohdannut juuri BlueStrip-äänitteen ilmestymisaikoihin omia lopulta ylittämättömiksi käyneitä haasteitaan, joiden seurauksena se tuli pian vetäytymään – vahvoina säilyneistä tuotantoluvuistaan huolimatta – useammaksi vuodeksi aktiivisesta julkaisutoiminnasta. Osittain tästä johtuen myös isoin satsauksin valmisteltu albumi ei koskaan kohdannut sellaista mediahuomiota kuin se olisi ansainnut. Tai siis näin annetaan suuressa kuvassa ymmärtää – Blues Newsissahan ”Whole ’Nutha Thangiä” suitsutettiin luonnollisesti heti tuoreeltaan numerossa 3/2007, jolloin arviovastuun kantanut Honey Aaltonen kirjoittaa olevansa vakuuttunut siitä, että ”suomalaisten hyvän musiikin ystävien kiinnostus ja ostohalukkuus heräävät levyn myötä.”
Aika on ollut armollinen BlueStripille, sillä kuulija voi edelleen vaivatta tuntea saman ostohalukkuuden virkoavan vielä 15 vuoden jälkeenkin. Tätä nykyä yli kolmekymppinen yhtye on jatkanut taivaltaan eteenpäin, saavuttanut uusia entistä ylempiä suoritustasoja – ja myös kaivattuja onnistumisia on riittänyt. Kokoonpano on silti säilyttänyt paljon siitä olemuksestaan, jollaiseksi monet musiikinystävät heidät juuri ”Whole ’Nutha Thangin” perusteella mielissään rakensivat. Siksi tämäkin kiekko menisi yhä täydestä bändin aivan uunituoreena studiotyönä.
Soitannollisesti ja tuotannollisesti tappiinsa hiottu äänite esittelee toisaalta joukon piinkovia, kunnianhimoisia alansa ammattilaisia mutta myös vastavuoroisesti inhimillisiä ja helposti lähestyttävissä olevan tuntuisia suomalaiskaiffareita – huipputaitavia ”naapurin poikia”, joille ei voi muuta kuin varauksetta toivoa parasta kaikessa mihin ikinä he päättävätkään ryhtyä.
Musiikkinsa suhteen BlueStrip oli jo vuonna 2006 täysin omavarainen. Leppäsen ja Nuolikosken käsialaa olleet 11 kappaletta löytävät luontevan musiikillisen soppensa radiosoittohakuisesti levyn avaavan Hard For A Woman, Hard For A Manin edustaman americanan sekä hyväntuulisten, modernilla klangilla sovitettujen bluesrock-numeroiden kuten It’s Been So Long välityksellä. Slidekitaran sävyttämät Whatever Your Name ja I Fell Down From The Tree (When I Saw Robert Johnson Pass Me By) ovat pohjimmiltaan silkkaa poppia, mutta tyylilaji istuu Björklöfin tulkintaan ja bändin sähköiseen soundiin suorastaan kitkattomammin kuin juurevampia reittejä seurailevat Back To My Roomin ja Walking ’Round The Housen tapaiset shufflebluesit. Puhallinvoimistetulla Grapesugar Lovella Björklöf saa duettoparikseen Lena Lindroosin, lopputuloksena on hieno funk-pitoinen esitys, jolla kumpikin vokalisti kantaa roolinsa suuren maailman malliin. Vahva torvisektio tamppaa järkähtämätöntä soittoalustaa myös eräänlaisena Otis Redding -pastissina soivalle Girl Of My Favourite Songille. Jazz-häivähdyksinen päätösballadi Silver Moon taas tukee sävelrunkonsa herkemmän perkussio- ja pianopohjaisen säestyksen varaan, jättäen nyt entistä vapaampaa tulkintatilaa itse solistille.
Saattoiko sittenkin yksi syy hienon albumin suhteellisen vaatimattomalle julkisuusasteelle aikoinaan ollakin sen lähtökohtaiseen blueskategoriaan nähden selvästi laajemmaksi osoittautunut liikkuma-ala, joka ei karsastanut sivuttaissiirtymiä muunlaisenkaan musiikin suuntaan? 2020-luvun tietoisuudella ”Whole ’Nutha Thangin” blueskredibiliteetin kyseenalaistajia tuskin enää riittää ruuhkaksi saakka, joten myös tässä mielessä CD:n saamalle toiselle mahdollisuudelle on pätevät perustelunsa. Ennen kaikkea levy kuitenkin tarjoaa ensiluokkaisen muistutuksen siitä, että myös Suomessa on osattu ja osataan edelleen luoda nykyhetkessä erinomaisesti pärjäävää juurimusiikkia.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2022)
