REMU & SKUUGI DARLINGS – RocKing All Life Long
(Ainoa! AOPLP/AOPCD 2129)
Mikä helvetti tämä nyt on, pääsi jopa vanhan veteraanin suusta, kun näki vinyylisinglen levykaupassa? Onko kyseessä jonkinlainen pila? Myyjän vakuutteluista huolimatta jätin ostamatta. Vasta kun vastaan tuli kokopitkä albumi, otin asian vakavammin. Remu on siis oikeasti tehnyt jotain uutta jonkun omituisen nimisen ja kuulemma oululaisen bändin solistina?
No uutta ja uutta, voisi tietenkin todeta, sillä yli puolet on tuttua tavaraa Hurriganesin levyiltä. Mutta versiot poikkeavat reippaasti noista aiemmista. Tämä luonnollisesti jakaa mielipiteet kahtia. Onko tämä paskaa vai pakeliittia? No se on jokaisen henkilökohtainen makuasia. Itse sanoisin, ettei nyt ainakaan se sitä ensin mainittua ole.
Remu-uskovaiset luonnollisesti ottavat kaiken Hurriganesiin liittyvän avosylin vastaan, mutta tiukkapipoisemmat Hurriganes-diggarit uusia versioita usein vierastavat. Ymmärrän molempia. Pakko myöntää, että kun ne alkuperäiset versiot ovat sydämeen poltetut, joutuu miettimään, että mitä tässä on ollut tekeillä. Sitähän on joutunut miettimään jo vuosikymmenet Remun levytyksiä seuratessa.
Aluksi minulla oli kuunneltavana vain poltettu kopio ilman kansia, joten bändi jatkoi arvoituksena. Ensimmäiseksi kiinnitin huomioni monipuoliseen ja tyylitietoiseen kitaristiin. Totesin sitten myös muun bändin olevan päteviä soittomiehiä. Erityisesti hämmästyin sitä, että Remu kuulosti siltä, että oli ottanut lauluvastuunsa ihan tosissaan. Pahimmat örinät loistivat poissaolollaan. Välillä laulussa oli jopa nuoruusaikojen notkeutta. Mutta mistä oli kyse?
Sain sitten jopa vinyylin arviokappaleeksi (kiitokset levy-yhtiö Ainoalle ja Jari Haleniukselle). Huomasin, että minähän olen tavannut basistin. Petri Laukka toimitti minulle aikoinaan väitöskirjansa luettavaksi. Myöhemmin se julkaistiin kovakantisena kirjana ”Remu ja Hurriganes Kekkoslovakiassa”. Tiesin miehen siis alan harrastajaksi. Kitaristi oli aikoinaan oululaisessa Ramblers-yhtyeessä vaikuttanut Jarmo ”Jamppa” Heikkinen. Ramblers oli 70-luvun lopussa mainio rytmiblues-bändi, jota kovasti diggasin. Eipä ihme, että kitaristi kuulosti hyvältä. Piti siis ottaa levy tarkempaan syyniin.
Aloituskappale You’ve Been Knockin’ (Song For Cisse) on aavemainen, mutta jylhä. Voisi sopia johonkin Tarantinon elokuvaan. Sanat kuitenkin kertovat Remun näkemästä unesta, jossa edesmennyt soittokaveri Cisse Häkkinen tuli koputtamaan ovelle varhaisaamuna. Hän pyysi: ”Älkää unohtako minua”. Eipä kai kukaan meidän sukupolvestamme Cisseä ole voinutkaan unohtaa. Eikä meitä vanhemmista, Remu mukaan lukien. Kappaleen sanat olivat Laukan tekemät Remun kertoman perusteella.
Hurriganes-klassikoiden uusintamuokkauksiin olen aina suhtautunut vähän skeptisesti. Jotkut ovat olleet ihan kiinnostavia, monet taas hirvittävät. En ymmärrä, miksi kappaleita pitää ehdoin tahdoin muuttaa, jos siihen ei ole mitään syytä. Vanha viisaushan sanoo, että jos joku ei ole rikki, niin turha sitä on korjata. It Ain’t What You Do on niin palanut aivoihini alkuperäisenä ”Roadrunner”-albumin versiona, että monet myöhemmät – esitti ne kuka tahansa – herättävät kauhunsekaisia tunnelmia. Niinpä olin muidenkin Hurriganes-kappaleiden suhteen varauksellinen.
Erikoinen mutta lyhyt intro London Texas Talk Radio avaa It Ain’t What You Do’n ja saa sen kuulostamaan ZZ Topilta. Idea on ihan mainio, vaikka sitä Remun alkuperäistä laulua kaipaisinkin mutinan sijaan.
Lisää kauhukuvitelmia oli luvassa. Keep On Knockin’ on ns. helppo nakki: lujaa ja nopeeta! Mutta siihen ei sorruta. Hommansa taitava rumpali Juha Seilonen aloittaa kappaleen ripeällä tempolla, eikä se siitä hidastu, mutta Hurriganesin vuoden ’73 levytyksen aggressiivisuuteen ei edes tähdätä – pikemminkin notkeaan svengiin. Oh Baby Doll jo vähän pelotti. Ile Kallion hyökkäävä kitarakuvio on ollut aina kappaleen peruskallio. Mutta nyt kaiuttimista kuuluu Albert Kingin hengessä soitettu keskitempoinen, vähän funkahtava blues. Vasta kun laulu alkaa, pääsee jyvälle mistä kappaleesta on kyse.
Remusta huolimatta Skuugi Darlings ei ole siis Hurriganes – eikä edes yritä olla. Se on vankasti bluesiin nojautuva rokkibändi, jolla on selvä näkemys siitä, mitä he haluavat tehdä. Rollin’ And Tumblin’ on bluesklassikko, jonka monet tuntevat Muddy Watersin bravuurina, vaikka kappalettahan ovat lukuisat artistit esittäneet kai noin vuosisadan ajan. Mutta Remu laulamassa bluesia tuli odottamatta kuin nyrkki silmään. Heikkisen kitara-aloitus lähtee pitkälti Muddyn hengessä, mutta jatko räyhää Dr. Feelgoodin tyyliin.
Bändin omat kappaleet ovat vähemmistönä, mutta ei makeaa mahan täydeltä. Rollin’ Gypsy rollaa nimensä mukaisesti ja taas vähän funkysti. Midnight And Mosquitos oli yllätys. Akustisen kitaran vetämä country, joka olisi voinut olla vaikkapa Rolling Stonesin 70-luvun levyillä. Remu suorastaan ylittää itsensä. Ehkäpä näistä omista sävellyksistä suurin suosikkini on kuitenkin Jungle Rules And Criminal Style. Se alkaa Howlin’ Wolf -tyyppisellä karulla riffillä ja etenee minimaalisilla soinnunvaihdoksilla, mikä tuo paikoitellen mieleen John Lee Hookerin maanisen boogien.
Levyn lopussa palataan taas Hurriganesiin. Well, Ooh oli niin kova vuonna ’73, että mietitytti, mitä nyt on saatu aikaan. Kappaleen johtoteemana oli Albert Järvisen tarttuva kitarariffi. Metsään ei mennä nytkään, vaikkakin toteutus on kevyempi. Heikkilän soittama huuliharppu tuo siihen lisää blues-sävyjä, joista Järvinen olisi ehkä ilahtunut. Levyn huipentuma on vuonna ’75 ilmestyneen ”Crazy Days” -albumin kummallisin raita. I Can’t Get The Feeling oli monen teini-ikäisen mielestä melkein progea, jopa lähes jazzia. Kyllähän ohutta yläpilveä oli toki ilmassa, mutta nyt saapuvat raskaammat pilvilaatat maan ylle! Kappale on viety äärimmilleen siitä, mihin tuolloin vasta tähdättiin. Kappaleen sekamelskainen lopetus tulee vielä kirsikkana kakun päälle. Kunnon progepläjäys vetää hymyn suupieleen – oli sitten pilveä tai ei.
Levyn ensi kertaa nähdessäni en olisi uskonut sanovani, että tämähän on hyvä! Suoraan sanottuna erinomainen, jos nyt yritän vältellä ylisanoja. Toivottavasti Remu yltää vielä samaan nykyisen keikkabändinsä kanssa. Antaisi kundien hoitaa musiikkipuolen ja tyytyisi itse vain laulamaan.
P.S. No vanhana nihilistinä piti kaivaa pari kauneusvirhettäkin. Oh Baby Dollin tekijätiedoista on unohtunut sanoittaja Richard Stanley. Ja vaikka lukemattomissa levykansissa on Rollin’ And Tumblin’ nimetty McKinley Morganfieldin (Muddy Waters) säveltämäksi, levytti sen ensimmäisenä Hambone Willie Newbern vuonna ’29, Muddy vasta vuonna ’50.
Honey Aaltonen
(julkaistu BN-numerossa 6/2021)
