TOM JONES – Soul Man: BBC Sessions 1965–1966–1967
(1960s/Rhythm And Blues R&B46, LP)
Taitoihinsa nähden suorastaan hämmentävän hitain liikkein kohti koko maailman tuntemaa tähtiartistiutta uraansa alkujaan rakentanut Tom Jones ei ole koskaan halunnut edes viihteellisimmillä kausillaan salata rakkauttaan mustaa rytmimusiikkia kohtaan. Laulajan miltei jokainen albumi 60-luvun puolivälistä lähtien on sisältänyt myös tätä laitaa hänen musiikillisesta kirjostaan, mutta aina vain rajallisina annoksina. Nyt oikeuden voi vihdoin sanoa – ainakin tavallaan – tapahtuneen ja Tomppa on päässyt näyttämään kapasiteettiaan täyspäisenä soul-vokalistina.
Brittiläiseen modsoul-kenttään laajemminkin perehtynyt uusintajulkaisuyhtiö tekee todellisen kulttuurityön niputtamalla yhdelle vinyyli-LP:lle BBC:n radiolähetyksissä säännöllisesti esiintyneen Jonesin sielukkaampaa keikkarepertuaaria. Ohjelmakokonaisuuksia palastelevat osiin alkuperäiset radiovälijuonnot. Poiminnat ovat enimmäkseen Decca-studiotuotannoilta sivuutettuja standardeja Atlanticin, Motownin ja Staxin katalogeista. Taustalla näillä otoksilla pauhaa harvinaista kyllä Jonesin oma The Squires -ryhmä, jolle harvemmin tarjoutuikin tilaisuuksia levyttää kuulun keulakuvansa kanssa. Sittemmin sen jäsenistä nousivat muissa yhteyksissä tunnettuuteen etenkin Dave Edmundsin ja Shakin’ Stevensin kanssa paljon yhteistyötä tehnyt kitaristi Mickey Gee sekä mm. Manfred Mann’s Earth Bandissa ja AC/DC:ssä soittanut rumpali Chris Slade. Vuoden 1965 sessioissa bändiä vahvistaa myös vanttera puhallinsektio, jonka manageri Gordon Mills kuitenkin halusi kokoonpanon soundia ajanmukaistaakseen pian korvattavan pelkällä kosketinsoittajalla. Levyn kaikkei n tuoreimmilla äänitteillä loppuvuodelta 1967 Squiresista pääsevät framille enää rytmiryhmän jäsenet, konkaribig band-liideri Ted Heathin johtaman yhtyeen hoitaessa muut säestystehtävät.
Kovatasoiset tulkinnat on onnistuttu taltioimaan huippukalustolla ilman, että esitysten eläimellisestä live-vimmasta oltaisiin kuitenkaan jouduttu kompromissina tinkimään. Robert Parkerin Barefootin’ täräyttää heti setin aluksi tiskiin yhden ronskeimmista cover-luennoistaan etenkin Mickey Geen runnovan kitaroinnin ansiosta. Fuzzia säästelemätön kuusikielinen raippa napsahtaa tarkasti kohteeseensa myös hienosti revitellyllä Money Honeylla. Määrätietoisimmillaan Jonesin orkesterin puhallinkoostumus saa piiskattua solistiinsa vauhtia Wilson Pickettin Don’t Fight Itilla, Marvin Gayen Can I Get A Witnessillä sekä Sam Cooken spirituaalihurmosta lähentelevällä Good Newsilla. Jones antaa palaa antaumuksella myös sellaisilla aikansa suurilla lavabravuureilla kuten Roy Headin Treat Her Rightilla, Chuck Willisin Whatcha Gonna Do’lla ja Ray Charlesin What’d I Say’lla. Jimmy Reedin Big Boss Man on sovitettu ilmiselvästi ottaen mallia Charlie Richin gogo-hölkkäävästä vuoden 1965 tulkinnasta.
Kimaran poikkeavampia valintoja ovat Brook Bentonin 1964 levyttämä tanssiraita Do It Right sekä Chuck Berryn vuoden 1960 sinkulta omaksuttu I Got To Find My Baby, jota myös The Beatles oli tapaillut omalla BBC-studiovuorollaan kesällä 1963. Monesti varioidun kappaleen juuret kyllä juontavat aina 40-luvulle ja bluesmies ”Doctor” Claytoniin saakka, vaikka Berry on tämänkin LP:n tapauksessa saanut anastettua tekijäkrediitit itselleen.
Suositellaan myös epäileväisemmille Walesin Tiikerin karvoihin katsojille. Saatatte yllättyä, positiivisesti totta kai.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 5/2020)
