TURN ON – The Ghost On The Wall
(Finnish All Music & Media #)
Neljännellä pitkäsoitollaan turkulainen Turn On lienee heittänyt tennarit nurkkaan ja pistänyt bootsit jalkaan. Hannu Leidénin valvovien silmien alla taltioitu uutuuskiekko on tuuman verran, ellei peräti kaksikin edellisjulkaisuja rankempi. Moni voisi pistää edistyksen täysin tuottaja Leidenin pilkkiin, mutta aivan näin asia ei ole. Leiden on onnistunut puristamaan bändistä irti kaiken tarvittavan, mutta kyllä herrat ovat itsekin lähteneet mukaan ”nyt me näytetään niille” -asenteella.
Judo Jalavan ja Pasi Merisaaren jättäytyminen pois kuvioista ei paperilla vaikuttanut oikealta siirrolta. Uutena miehenä riviin astunut Sami Tammioja on tuonut bändiin tahtoen tai tahtomattaan niitä kaipaamiani sinisiä sävyjä. Aivan valmiiseen pöytään Tammioja ei ole todennäköisesti istunut, vaan on saanut olla muokkaamassa sovituksia. Hän on myös säveltänyt levylle yhden kappaleen. Ainakin musiikillisessa mielessä katson miehistönvaihdoksen sujuneen varsin kivuttomasti. Oli syy mikä tahansa, on ote mielestäni terävöitynyt edellisestä levystä huomattavasti.
Esimakuna tulevasta saimme viime vuoden puolella vain radiokäyttöön julkaistun, kolme kappaletta sisältävän cd-sinkun ”Holy Water”. Näillä kolmella raidalla Merisaari vielä soittaa, mutta levyn loput kitaraosuudet hoidetaan Hemppa Sihvosen ja Tammiojan toimesta. Olen sanonut tämän jotakuinkin sata ja yksi kertaa aiemminkin, mutta sanotaan se vielä kerran: avausraidan merkitystä ei saa koskaan unohtaa! Snake Woman potkaisee oven auki ja bändi hyökkää sisään. Tämä on vähän kuin Bad Baby oli ”Hot Wheelsillä”. Rummut ovat todella tymäkät, virvelissä on asennetta ja bassarikin on uskallettu miksata riittävän esiin. Slidekitara soi kuin Jeremy Spencerillä konsanaan. Kitarat on miksattu kumpikin omaan kanavaansa ja soolo tulee tietenkin keskeltä. Springsteen-tyylinen Wasted Days edustaa levyn kevyempää osastoa. Akustisin kitaroin toteutettu Adios Goodbye on sitä kaipaamani bluesosastoa ja sitä seuraava You Won’t Cheat Me Anymore on vahvasti kallellaan Rollareiden 70-luvun tuotantoon. Lempikappaleeni on utuinen, elämän vedestä kertova Holy Water, joka saa kylmiä väreitä aikaan joka ikinen kuuntelukerta. Lopetusraidaksi on valikoitunut illan viimeinen hidas eli nimikappale, jota ryyditetään Hammondeilla ja kitarasoolo on kenties levyn paras.
Albumilla on 9 kappaletta ja mittaa keskivertovinyylin verran. Kieltämättä mukaan olisi sopinut lisäraidaksi joku tiukka kierrätyskappale, kuten vaikka Lynyrd Skynyrdin Simple Man, Thin Lizzyn Borderline tai Rory Gallagherin Philby… Äh, olkoon, kokonaisuus on toimiva näinkin. Nyt on aika kaataa täysi-ikäistä lasiin, lisätä yksi jääkuutio ja laittaa Holy Water soimaan (ainakin) vielä kerran.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 5/2020)
