WILLIE MEHTO & THE IKIGUYS – Live @ La Maison Du Blues
(omakustanne)
Vaikka yhtyeen nimi onkin hieman viime tapaamisesta päivittynyt, on huhtikuussa 2023 Jacques Garcianin omistamassa autenttisen juke jointin ja museon yhdistelmässä La Maison du Bluesissa Ranskassa äänitetty konsertti-LP silti loogista jatkumoa Ville ”Little Willie” Mehdon ja basisti Stephane Bihanin luotsaaman Yokatta Brothers -yhtyeen (muina jäseninään kitaristi Manu Slide ja rumpali Julien Mahieux) kesällä 2017 yhteisvoimin tekemälle albumille ”Yokatta Live Sessions #1”. Aikaisemmasta porukasta on tällä kertaa poissa vain pianisti Bruno Duyé. Persoonalliset käsintehdyt ”taidekannet” sisältävänä vinyylialbumina sekä digitaalisesti Bandcamp-sivustolla julkaistu livesetti vaikuttaa syntyneen edeltäjänsä tavoin huomattavan spontaanisti.
Pääsoittimeensa huuliharppuun nojautuen Mehto on valinnut esitettäväkseen kymmenen bluesklassikkoa. Mikäli tuntumaa tilanteeseen haetaankin vielä Sonny Boy Williamson II:n Help Me’n keston ajan hieman varovaisemmin, alkavat asetelmat eskaloitua Billy Boy Arnoldin I Wish You Wouldin myötä ja maanitella viidakkohuutoja laulunsa sekaan tämän tästä kajauttelevaa Villeä yhä eläimellisempään hurmokseen. Myös säestysyhtyeen lievät virevajeet saadaan samassa rytäkässä häivytettyä. Mississippi John Hurtiltä lainattu Pallet On You Floor suo soittajille muutaman minuutin mahdollisuuden vetää happea astetta rauhallisempaan tahtiin, sitten taas mennään. Ranskalaismuusikoiden rinta rinnan kirjoittamaan Bad Maniin on livahtanut selvästi myös roima siivu pohjoismississippiläistä DNA:ta. Tämän jälkeen Mehto tarttuu kitaraan ja tulkitsee soolona vangitsevan hienon version Crawlin’ King Snakesta John Lee Hookerin vuoden 1949 hittiversion hengessä. Hän jatkaa taiturointia yksinään fiilistelemällä Mississippi John Hurtin nimissä 1920-luvulta lähtien maailmalla tunnetun John Henry -teeman mukaelman Spike Driver Blues. Soolosäkeen aikana esityksen sekaan lennähtävät linnunviserrykset sen sijaan ovat ”Pikku-Viliämme” omimmillaan. Herätysjuhlatunnelmia nostatellaan hyvällä menestyksellä Manu Sliden sikarilaatikkokitaran dominoimalla yli 7-minuuttisella yhden soinnun boogiella Flesh And Blood, jolla luetellaan Mehdon ja Bihanin yhteisesti kirjoittamin sanoin pitkä lista bluesin suuruuksia, joiden kanssa muusikot kertovat jakavansa niin lihan kuin verenkin perintönsä. Louisianan suoalueiden vimmalla tulkittu Lazy Lesterin Sugar Coated Love konkretisoi saman tien nämä aatokset.
Levyn lopulla kuullaan vielä ihailtavan pidättyväinen luenta Charlie Musselwhiten slovarista In Your Darkest Hour, jonka standardimelodian varhaisempia kerrostumia löytynee vaikkapa Leroy Carrin How Long – How Long Bluesista. Hurja päätösmessu Going To Church (Goin’ To The Church) sen sijaan ohjautuu sivupolkuja tallaamatta suoraan 1990-luvun alun Hollywoodiin ja Lester Butlerin sekä tämän The Red Devils -yhtyeen vallassaan pitämään sakaristoon.
Mutta mistä sitten nimi Ikiguys? Termi ei viittaa suomen kieleen, vaikka läheltä liippaakin. Musiikilleen intohimoisesti omistautuneet mutta toisaalta taiteellisen luomistyön ja arkisemman ammatinharjoittamisen välistä tasapainoa alati etsivät soittajat kertovat termin juontuvan japanilaisesta ”Ikigai”-ajattelutavasta: elämälle lopullisen merkityksen antaa risteyskohta, jossa voimme tehdä samanaikaisesti sitä, mitä rakastamme, missä olemme hyviä, mitä maailma tarvitsee ja mistä meille voi maksaakin jotain.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2025)
