PETRI IHANUS, MARKUS PARTANEN & VESA TOMPURI – Hoodoo Man – Jussi Niemi – syvien rytmien sukeltaja
(Aviador Kustannus, 2024, 185 s.)
Musiikkitoimittajista ja -kriitikoista julkaistaan kirjoja hyvin harvakseltaan. Omassa kirjahyllyssäni on vain kaksi teosta, Seppo Heikinheimon ennen kuolemaansa laatiman käsikirjoituksen pohjalta valmiiksi saatettu omaelämäkerta “Mätämunan muistelmat” (Otava 1997) ja Tommi Liimatan kokoelma Blues Newsin perustajan Waldemar Walleniuksen parhaista 1970-luvun kirjoituksista, “Musaa ja Soundia” (Like, 2018).
Syyskuussa 2023 kuollut musiikkijournalisti Juhani Klaus Kalervo (Jussi) Niemi (s. 1950) oli Walleniuksen pitkäaikainen työtoveri ja kollega 1970-luvulta alkaen. Niemi oli mukana jo Musassa ja jatkoi siitä sujuvasti WW:n mukana Soundiin, josta hänet varmasti parhaiten tunnetaan.
Niemi oli henkeen ja vereen bluesmies, mutta ei vain sitä. Jo 16-vuotiaana hän hankkiutui Son Housen ja Bukka Whiten kaltaisten nimekkäiden bluesartistien konsertteihin. Niemi ei kuitenkaan urautunut pelkkään bluesiin ja rootsiin, vaan hänen kunnianhimonsa laajeni myöhemmin myös etnoon ja moderniin jazziin.
Jussi Niemen muusikkohaastatteluja sekä konsertti- ja levyarvosteluja leimasi poikkeuksellinen intohimo ja syvällisyys. Kaiken perustana oli vahva tietopohja. Pitkäaikaisen avovaimon mukaan kaksi tärkeintä asiaa Jussin elämässä olivat musiikki ja musiikista kirjoittaminen. Perhe-elämä ei ollut vielä kolmanneksikaan tärkein asia.
Niemen kirjoituksia arvostivat niin muusikot, joiden kanssa hän oli taiteilija taiteilijoiden seurassa, kuin myös vakavaa musiikkijournalismia lukeva yleisö. Niemen kirjoitusten houkuttelemina musiikin ystävät tutustuivat heille ennestään outoihin, sittemmin tärkeiksi tiennäyttäjiksi osoittautuneisiin artisteihin ja bändeihin. Siksi on perin valitettavaa, että Jussi Niemen arvokasta työtä kunnioittavaksi tarkoitettu kirja on näin kehno. Niemi todellakin olisi ansainnut parempaa.
Kustantaja Vesa Tompurin, Ylen jazz-vastaavan Markus Partasen ja valokuvaaja Petri Ihanuksen “Hoodoo Man” olisi ehdottomasti kaivannut tiukempaa toimittamista.
Kirjaa varten on haastateltu Jussi Niemen pitkäaikaisia ystäviä, läheisiä, työtovereita ja muusikkoja. Toki ylös kirjatuista luonnehdinnoista jonkinlainen kuva Niemestä välittyy, mutta haastatteluja rasittaa samojen asioiden toistaminen. Erityistä ihmetystä tuntuu herättäneen se, ettei Niemi itse soittanut mitään instrumenttia tai laulanut.
Yllättävästi horjahtelevat myös helposti tarkistettavissa olevat faktat, kuten saiko Niemi valtion taiteilijaeläkkeen vai ei, oliko hänellä tytär vai tytärpuoli. Tietokirjassa tällaisten yksityiskohtien oikeellisuuden pitäisi olla selviö. Jos haastateltava muistaa asian väärin, kirjailijan tehtävä on oikaista se ja kertoa oikea tieto lukijoille.
Parasta ja Niemen henkilökuvan kannalta olennaisinta tietoa tarjoavat muusikot, erityisesti Jussi Raulamo (eli Jo’ Buddy), mutta osaltaan myös Karri Miettinen (eli Paleface), Esa Kuloniemi ja Pekka Laine.
Toinen heikkous on kirjan kuvitus. Perhealbumin kuvia en tietenkään kritisoi, mutta muuten… Jo kannen kuvakollaasi on aivan kamala, suorastaan amatöörimäinen, mutta myös kuvaliitteiden usein epätarkat ja lukijoille mysteereiksi jäävät otokset ilmeisesti Tampere Jazz Happeningistä (?) herättävät vain kysymyksiä. Niiden kuvateksteiksi on ympätty sitaatteja Niemen konsertti- ja levyarvioista, mutta sanallakaan ei kerrota, keitä kuvissa esiintyvät henkilöt ovat ja miten sitaatit liittyvät kuvien henkilöihin.
Yllättävää myös on, että kirjasta puuttuu kokonaan lähdeluettelo. Jussi Niemi oli nimittäin myös ulkomaisten musiikkikirjojen taitava kääntäjä. Kirjassa mainitaan kyllä Niemen erinomaisesti kääntämä Johnny Winter -elämäkerta “Rankkaa menoa” (Mary Lou Sullivanin “Raisin’ Cain”) ja erittäin haastava käännöstyö, jazzin jättiläisen Charles Mingusin “Koiraakin kurjempi” (“Beneath The Dog”). Ja onhan niitä muitakin, kuten Philip Normanin Jimi Hendrix -kirja “Wild Thing” ja Eric Clapton -kirja “Slowhand”. Suomentaminen on arvostettu taitolaji, mutta nyt se lähes sivuutetaan.
Niin persoonallinen, toisinaan myös hieman vaikeaselkoinen musiikkijournalisti Jussi Niemi oli, että olisi ehkä ollut hyvä ratkaisu antaa hänen kirjoitustensa puhua laajemmin puolestaan. Nyt siitä saadaan sentään muutamia näytteitä, kun Soundin sivuilla julkaistusta “Jussi Niemen naamakirjasta” mukaan on otettu kasvokkain tehdyt haastattelut Johnny Winterin, Bill Laswellin ja James Blood Ulmerin kanssa.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 1/2025)
