PETER GURALNICK – Looking To Get Lost: Adventures In Music Writing
(Little, Brown and Company, suomentamaton, ISBN 9780316412643, 642 s.)
Nykyajan merkittävimpiin musiikkikirjoittajiin lukeutuvalta, muun muassa kuolemattomat Elvis-elämäkerrat, Sam Cooken ja Sam Phillipsin tarinat kansien väliin loihtineelta Peter Guralnickilta on ilmestynyt uusi teos, Looking To Get Lost: Adventures In Music Writing.
Tai tarkemmin sanottuna julkaisu on uusi, mutta sisältö koottu Guralnickin parhaista vuosikymmenten varrelta, vuonna 1964 tehdystä bluesin kummajaisen Skip Jamesin haastattelusta yhteen ennen julkaisemattomaan tuoreeseen kertomukseen, paikkaansa musiikkikartalla hakeneen kantrilaulaja Dick Curlessin tarinaan. Siinä välissä Guralnick on ehtinyt takoa lukemattomia laatuartikkeleita juurimusiikin avaintekijöistä Ray Charlesista Merle Haggardiin, Chuck Berrystä Leiber & Stolleriin.
Vaikka opus on selvästikin 76-vuotiaan Guralnickin hyvästi suurille muusikoille, kokoelma on kaikkea muuta kuin väsähtänyt kertaus vanhaa. Guralnickilla on nimittäin taito saada muusikot tarinoineen elämään, artistit lihaksi ja hengeksi kirjoitustensa riveille ja vähän rivien väliinkin, paisuttelematta, ihailematta, omaa häntää nostamatta mutta silti luovaa ihmistä, alaa ja musiikkia kunnioittaen.
Guralnick on herkeämättä läsnä kirjoituksissaan, kiertelemässä Joe Texin kotikylää, ihmettelemässä Bill Monroen yritysrypästä tai höristelemässä korviaan Malacon studiossa, mutta silti hän antaa artistin ja musiikin viedä ja saa lukijan kyytiin niin kuin huippukirjoittajan pitää.
Kertomuksissa riittää helmiä. Guralnick haluaa selvästikin rummuttaa mustan musiikin unohdetun suuruuden Joe Texin tarinaa. Tämä sielukkaan sanan saattaja, tarinan nikkari, viestin tuoja esittelee vanhemmilla päivillään maatilaansa Teksasin Navasotassa, pyörittää kirjailijaa kolhuisella lava-autollaan pitkin maita ja mantuja ja kertoilee leppoisasti menneisyydestään. Kuullaan tarinat kirkkokuorosta, kenkienkiillotuksesta pikkurahasta kaduilla ja tanssiesityksistä kaupan päälle, koululuokan pelleilyt, sähinä ja säätäminen, halu viihdyttää – ja laulajaksi päätyminen.
Parikymppisenä Tex oli jo etsimässä polkuaan New Yorkissa, jossa hän päätyi Arthur Prysockin lavalta bongaamana Kingin leipiin. Tex ei saanut persoonaansa kukkaan jättiyhtiön palveluksessa, vaikka väittää Guralnickille, että Fever oli tarkoitettu hänen esittämäkseen Little Willie Johnin sijaan. Tex kertoo olleensa niin motivoitunut urallaan, ettei sortunut kuin korkeintaan naisseikkailuihin kiertueilla. Siitä huolimatta moni asiansa sählännyt artisti painoi hänestä ohi päivin ja öin.
Vuonna 1960 tyyli alkoi löytyä. Sydänsurujen vuoksi hän päätyi kehittämään puheosuuden kaksiosaiseen versioonsa Etta Jamesin All I Could Do Is Cry -kappaleesta. Esitys toimi väkevästi lavalla ja nosti Texin myös ensi kertaa Billboardin bubbling under -osastoon, kun kappale julkaistiin Anna-merkillä. Tätä maanläheistä, tunteita kuulijoissa herättävää ja kirkollista tyyliä lainaillutta esitystapaa Tex hyödynsi vuosikausia, kun hän päätyi Buddy Killenin perustamalle Dial-merkille ja lopulta vuoden 1964 Hold What You’ve Got -hitillään soulin tähdeksi.
Muslimiksi kääntyminen 1966 entisen The Midnighters -muusikon, laulajan managerina toimineen Norman Thrasherin myötävaikutuksesta, äkkipäätös lopettaa ura 1972 I Gotcha -hitistä huolimatta, avioero, paluu Teksasiin sekä saarnaaminen Yusuf Hazziez -nimellä saivat Texin katoamaan kirkkaimmista parrasvaloista, vaikka 1970-luvun lopussa hän palasi vielä listoille pylly vastaan pyllyä -huumassa.
Guralnick kirvoittaa show-miehen huimiin muisteloihin lava-autonsa ratissa. Hän ottaa kantaa muun muassa kilpailuasetelmaan James Brownia vastaan, josta Juhani Ritvanen spekuloi uraa uurtaneessa Tex-juttusarjassaan (BN 2-5/83). Tex kertoo Brownin läpimurtokappaleen Please, Please, Pleasen kuuluneen myös hänen alkuaikojen repertuaariinsa, ja kun kaksikko oli esiintymässä Maconin City Auditoriumissa, Brown oli määrännyt esiintyjiä säestäneen yhtyeensä sabotoimaan Texin esityksen, mikäli tämä uskaltaisi esittää kilpakumppaninsa bravuurin The Battle Of The Blues -illassa. Vaikka muusikot lupasivat kasvokkain Texille kunnon soitantaa, armottomana kurinpitäjänä tunnettu Brown piti kulisseissa huolen siitä, ettei kilpailijan huojuva versio varsinaisesti villinnyt yleisöä lavalla.
Tex kertoo naureskellen myös Isley Brothersin härskistä vaatimuksesta päästä illan pääesiintyjäksi Apollo-teatterissa 1964, vaikka kunnia kuului itsestäänselvästi hänelle tulikuuman hitin ansiosta. Tex sanoo pyytäneensä manageriaan järjestämään asian niin, että hän esiintyy juuri ennen Isley-koplaa. Viikon verran veljekset katselivat Texin mukaan häntä koipien välissä verhojen takaa, kuinka artisti lietsoi yleisön täyteen hurmioon. Kun Isleyt pääsivät vihdoin lavalle, hengästynyt väki oli valmista kotimatkalle.
Tex-tarinan koskettavin hetki selviää vasta jälkisanoissa. Niissä Guralnick kertoo, miten äärimmäisen hyväntuulinen, tasapainoisen oloinen ja täynnä unelmia ollut maatilan omistaja onnistui vajaat pari vuotta haastattelusta tappamaan itsensä päihteillä – kun oli siihen saakka, koko uransa, saarnannut viinan ja tajuntaa laajentavien aineiden kiroista.
Yllätyskäänteitä riitti myös Dick Curlessin elon tiellä. Vaikka tämä ei ole kantrin tai edes rockabillyn tunnetuimpia nimiä, särmästä ei ollut pulaa. Kirjailija törmäsi Curlessiin vuonna 1994, kun hänen poikansa Jake Guralnick tuotti veteraanin albumia. Guralnick vaikuttui heti karismaattisesta mutta hauraasta Curlessista, ”The Tumbleweed Kidistä”, ja alkoi selvittää tämän elämänpolkua.
Curless oli lähtöisin ihan muualta kuin etelästä, Kanadan rajan tuntumasta Mainesta. Jodlaavan jarrumiehen Jimmie Rodgersin junalaulut soivat kotigrammarissa, ja elanto revittiin tietöistä. Curless löysi oman äänensä Koreassa, jonne tuore aviomies sai komennuksen samaan aikaan, kun sota oli lopuillaan. Armeijan omalla radiokanavalla hän sai täyttää viiden minuutin hiljaisen hetken Grand Ole Opryn lähetyksen jälkeen soitollaan ja laulullaan, ja koti-ikävästä kärsineet sotilaat pommittivat Curlessia kappaletoiveillaan.
Kun Curless palasi kotiin 1954, kävi niin kuin tuhansille muille sotilaille: Arki oli liian harmaata, kun oli tottunut kasarmielämään uhkapelaamisineen ja naukkailuineen. Guralnick kuvaa, kuinka Koreasta palasi 22-vuotias äänekäs, viinaan menevä, väkivaltainen ja ahdistunut nuorimies, jolla oli onnekseen henkireikä: musiikki. Seuraavat vuodet Curless levytti piskuiselle Event-merkille, mutta läpimurto jäi tekemättä lupauksista huolimatta. Hän palasi epäonnistumisen kirvelevää tunnetta nieleskellen koti-Maineen, painui yksinään ikimetsiin ja antoi homeliten laulaa: kitaran kielet olivat vaihtuneet leikkurin siimaan.
Curlessia ei silti unohdettu: Kesällä 1960 hän sai taas sauman vallata asemia kantrimusiikin kentällä, kun hän keikkaili lännessä Bakersfieldin seudulla ja pääsi vierailemaan Town Hall Partyn kameroiden edessä. Stoppi tuli tällä kertaa taivaalta: Syyskuun 12. päivä 1960 Curless istui baarissa ja luki sanomalehteä kaikessa rauhassa, kun hänen silmänsä osuivat uutiseen, jossa kerrottiin Donna-pyörremyrskyn osuvan kotiseuduille idässä. Kun Curless ei saanut vaimoaan kunnolla kiinni puhelimitse, hän perui keikat, hyppäsi lentokoneeseen ja palasi kotiin.
Guralnick kuvaa Curlessin vuoristorataa elävästi, reppurien suosikiksi nousseen A Tombstone Every Mile -kappaleen nousua suosituksi alkuvuonna 1965, huippusuositun Buck Owensin kiertueelle pääsyä, muuttoa länsirannikolle 1966, rahariitoja – ja kantritähtien rakastamien eriväristen pillerien orjaksi päätymistä. 1970-luvun alussa villi veri sai rekkamieskantrin erikoismiehen aloittamaan seuraavan, suorastaan artopaasilinnamaisen hankkeen. Curless hankki maata ja alkoi haalia vanhoja junanvaunuja sekä muuta tilpehööriä tiluksilleen. Teemapuistossa Curless yritti yhdistää rakkautensa juniin, musiikkiin, luontoon ja Pohjois-Amerikan alkuperäiskansaan, mutta lukemattakin on selvää, miten tämän tason projekteissa käy.
Lopulta hän tuli uskoon, mikä sekään ei tuonut täyttä rauhaa: Curless väsytti lähipiirinsä puhumalla valaistumisesta herkeämättä, uskonnolliset piirit tekivät puolestaan hänestä keppihevosen omiin tarkoituksiinsa. Guralnick saa vilpittömän, mutta itseään etsineen Curlessin tarinan pulppuamaan upeasti. Laulaja silmälapussaan menehtyi 1995.
Dick Curlessin tapaisia alan harrastajien tuntemia, mutta tutkalta kadonneita muusikkoja Guralnickin kootuissa edustaa myös Lonnie Mack. Armoitettu keppimies ja sielukas laulaja oli jutun tekohetkellä, 1970-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, pannut pisteen viiden vuoden hiljaiselolle musiikkimaailmassa ja levyttänyt Nashvillessä albuminsa ”Home At Last”.
Guralnick kuuntelee, kuinka kitaristi kertoo vievänsä koko lähipiirinsä – perhettä, sukua ja muusikoita – steriilistä kantrin pääkaupungista vuoristometsäiseen Oregoniin, kauas kaupunkien humusta.
Kulmikas artisti uhoaa kirjailijalle modernin maailman pahuutta, jakelee mahtipontisesti omaisuuttaan sinne tänne muuton edellä ja kertoo välillä muistojaan uraltaan. Mackin elämä muuttui 1963, kun hän tyttöyhtyeäänityksen päätteeksi antoi palaa Gibsonin V-tyylillä Chuck Berryn klassikkoon Memphis, ja Fraternity-single vietiin käsistä. Hän oli säestyskeikalla Troy Sealsin yhtyeessä Floridan Peppermint Loungessa Jo Ann Campbellin taustalla, kun kuuli, että levy myy pohjoisempana. Kun bändi ehti Ohioon, keikan soittojärjestys oli mennyt uusiksi: touhu aloitettiin Sealsin nimellä, sen jälkeen oli Chubby Checkerin vuoro ja pääesiintyjänä toimi Mack.
Memphis ei tehnyt Mackista kuitenkaan kestotähteä, ja vuonna 1971 kolmen Elektralle levytetyn pitkäsoiton jälkeen hän pani pillit pussiin. Curlessin tavoin Mack etsi suuntaa. Viimeinen albumi Elektralle oli jo yksinpuhelua, ja rauhaa Mack haki kotipuolestaan Indianasta pyörittämällä leirintäaluetta. Sinne Mack haali paikalliset asukkaat, paljasjalkaiset hipit ja raisut moottoripyöräjengit nauttimaan luonnosta ja hyvästä seurasta. Leiri romahti lopulta Mackin ja tämän yrittäjäkaverin riitoihin sekä siihen, kun vapaa-aikaa viettänyt poliisi ampui kitaristia sekavissa olosuhteissa.
Guralnick kuvaa, kuinka Mack apulaisineen korjaa Nashvillen Music Row’n maisemissa seisovaa, kirjavaksi maalattua entistä koulubussia, jolla on määrä lähteä tien päälle kohti uutta maaseutuparatiisia. Kulkuvälineen takaosassa Mack soittelee välillä kitaraansa, ja Guralnick miettii, miten mestarin soitto voi olla niin erilaista, maanläheistä ja funkahtavaa, verrattuna nauhoihin, joita hän on kuullut Capitolille tehdyltä tuoreelta levytykseltä.
Kuten arvata saattaa, Mackin tarina jatkuu etsivissä merkeissä. Vuodet Oregonissa jäävät muutamaan, 1980-luvulla Stevie Ray Vaughan houkuttelee vanhan idolinsa Austiniin, ja 1980-luvulla Mack on isommin esillä. Soitto loppuu taas 1990, ja kun Mack menehtyy 2016, iso mies ei ole esiintynyt vuosiin – paitsi jossain räkälässä Tennesseessä, jossa hän on Guralnickin löytämän pubisoittelijan mukaan räjäyttänyt juottolan liitoksistaan lainakitarallaan.
Edellä mainittujen sankarien lisäksi Peter Guralnick on myös tutumpien aiheiden kimpussa kirjoituksissaan. Hän kertoo, miten ei koskaan saanut Eversti Parkeria avautumaan vuosistaan Elviksen manipuloijana sekä pistää saarnaavan suupaltin Solomon Burken syyniin juttujensa todenperäisyydestä.
Guralnick avaa myös, miten rakastui bluesiin 1960-luvun puolivälissä ja millaista etelästä löydettyjen veteraanien haastattelu oli. Sun-levymerkin artisteista pureudutaan Johnny Cashiin ja Jerry Lee Lewisiin, ja suurennuslasin alle pääsee myös Chuck Berryn itsekkyys ja poikkeuksellinen osaaminen sopimusasioissa. Kaikkien muusikoiden rakastaman Doc Pomusin kanssa kirjailija istuu ison omenan yössä.
Valituista artikkeleista en syty reportaasista Elvis Costellon ja Allen Toussaintin yhteislevytyksestä enkä Eric Claptonin haastattelusta, vaikka tämä onkin aika vilpittömän kuuloinen aidosta bluesista puhuttaessa.
Vaikka muste joskus loppuisi Peter Guralnickin kynästä, kokoelmateos on upea näyte hienon kirjoittajan ja suuren musiikkirakastajan osaamisesta.
Petri Lahti
(julkaistu BN-numerossa 6/2020)
