SYYS GRAND BLUES
Opiston Kunkku, Lahti 16.11.2024
Kuluvan vuosituhannen alusta saakka huomattavaa osaa päijäthämäläisen blueskulttuurin elopainosta harteillaan kantanut Lahden Blues Mafia ry toteutti loppuvuonna 2024 ensimmäistä kertaa syystapahtuman, jonka ilmeestä oli vahvasti aistittavissa yhdistyksen maineikkaan Grand Blues -kevätfestivaalin henkeä. Pitopaikaksi oli rinnakkaiskekkereille kuitenkin valikoitunut totutun Möysän Musaklubin sijaan näissä yhteyksissä uusi tuttavuus, Opiston Kunkku.
Lahden juna-aseman ja Matkakeskuksen lähituntumassa sijaitseva Kunkku on iänkautisen vanha ja useissa rakennusvaiheissa kerrostunut miltei 5 000 neliökilometrin laajuinen jugendlinnamainen kompleksi. Pääkäyttötarkoituksessaan Lahden kansanopistona se toimi vuosina 1903–2017, minkä jälkeen pytinkiä ryhdyttiin kehittämään uuden omistajan komennossa tapahtumakeskukseksi sekä hotelliksi. Tässä konseptissa elävällä musiikillakin on ollut alusta pitäen luonteva roolinsa. Tunnelmallisuutta ei siten puuttunut etenkään Kunkun juhlakäyttöön varatuista tiloista. Miltei laitojaan myöten täyteen bluesin ystäviä houkutellut paikka vaikutti miellyttävän myös yleisöä – ja muutaman tarjoilutiskin taktiikalla kansan nestetasapainokin mitä ilmeisimmin saatiin pysymään toivotuissa lukemissa.
Suojellun talovanhuksen hyödyntäminen laajamittaisempaan majoitustoimintaan sitä vastoin jättää vielä kehittämisen varaa. Hotellioperointia mutkistavat rakennuksen hissittömyys (ylös ja alas rampattavia portaitahan näet riittää) sekä ilmanvaihdolliset haasteet, mutta vastapainona henkilökunnan yleisöpalveleva asenne ja kelpo käytännön järjestelyt aamiaisineen pelastivat myös yöpymiskokemuksen hyvän matkaa plussan puolelle. Mainita sopii myös Kunkun ylimpien kerrosten ikkunoista avautuvat hulppeat näkymät yli kaupungin.
Syys Grand Bluesin lämmöt nostatti tupaan Ismo Haavisto & The Blues Government. Tätä tilaisuutta varten perustetussa kokoonpanossa soittokokemusta ja lahtelaisuuskerrointa ei oltu säästelty, muodostuuhan ryhmä pitkälti Blues Mafian omista voimista, joita solistina, kitaristina ja huuliharpistina toimineen nykyisen puheenjohtajansa Ismo Haaviston ohella edustivat ry:n edellinen pressa Pekka Haukijärvi (kitara), monivuotinen hallituslainen Jarmo Poutiainen (basso) sekä ”lähipiiriläiset” Ville Tolvanen (koskettimet) ja Ukko Haavisto (rummut). Blues- ja rhythm’n’bluesklassikoista sekä Ismon omasta tuotannosta rakentuneella debyyttikeikalla meno maittoi eikä haparoinnista ollut tietoakaan. Haaviston ja Haukijärven vuorotellessa soolokitaristeina väkeä viihdytettiin verevällä lainamateriaalilla mm. B.B. Kingin Whole Lotta Lovin’in, Muddy Watersin I’m Readyn, Roosevelt Sykesin Hush Oh Hushin sekä 1960-lukuisesti Sonny Boy Williamson II:n ja Buddy Guyn malliin piiskatun One Way Outin voimin. ”Hauki-Pekan” bravuurina oli ohjelmistoon saatu ujutettua myös ilmeistä kunniaa Freddie Kingille osoittanut rumba-twistaava instrumentaali Guitar Hack. Paikoittain rotevaksi shouter-tyyliseksi jump blues -vokalistiksi itsensä villinneen Haaviston omalla käsialalla kirjoittamista teoksista settiä vankistivat eritoten r’n’b-vetoiset tanssiinkutsut Sweet Little Jenny, Marina ja Too Easy Woman. Vaihdettuaan välillä instrumentikseen huuliharpun Ismo vaikutti vain terästävän entisestään stagepreesensiään. Jukra, millainen kansainvälinen juhlakalu tästä lavan ulkopuolella aina yhtä kainon oloisesta lahtelaisesta olisikaan kehkeytynyt, mikäli hänellä olisi ollut mahdollisuus majailla oikealla hetkellä vaikkapa Rhode Islandilla Roomful of Blues -yhtyeen perustamisen aikoihin 1960-luvun lopulla – tai Austinissa, Teksasissa 1970-luvun puolivälissä, jolloin herrat Vaughan ja Wilson vasta visioivat oman yhteisen orkesterinsa tulevaisuutta. Näiden veljeskuntien seurassa Ismo Haavisto olisi uiskennellut sulavasti kuin kuha Vesijärven syvänteissä.
1970-luvun alussa muusikon uransa Kalifornian maisemissa aloittaneen laulaja-huuliharpisti Mark Hummelin syyskuinen minikiertue Suomessa sai extraonnekkaan käänteen, kun kävi ilmi, keitä kaikkia hän oli tällä kertaa tuomassa mukanaan. Kun Hummelia on tavattu nähdä täällä etupäässä kotimaisten soittajavoimiemme säestämänä, sai hän nyt rinnalleen mm. Omar & The Howlersissa sekä Anson Funderburgh & The Rocketsissa vaikuttaneen rumpalin Wes Starrin, Rod Piazzan Mighty Flyersissa pitkään mainetta niittäneen basistin Bill Stuven sekä 82-vuotiaan brittipianistin Bob Hallin, jonka työhistoriassa vilahtelevat Alexis Kornerin, The Groundhogsin ja Savoy Brownin tapaiset nimet. Etusivun ykkösuutiseksi kuitenkin paljastui ryhmän kitaristiksi kiinnitetty Anson Funderburgh. Turneen aikana 70 vuotta täyttänyttä leppoisaa mutta estradilla yltiöcoolia teksasilaismusikanttia ei oltu saatu Suomeen sitten vuoden 1992 pistäytymisensä Helsingin Tavastialla, jolloin The Rocketsin solistin virkaa hoiti kunniakkaaseen tapaansa bluesveteraani Sam Myers. Dynaaminen blues ja rhythm’n’blues purikin vastaanottavaiseen lahtelaisyleisöön Hummelin ja Funderburghin rennossa mutta selvästi harkitun oloisessa komennossa. Ohjelmisto totta kai huomioi solistinsa keskeiset esikuvat, etenkin Little Walterin, jonka sävelistöstä heti rupeaman alkuosaan oli valkattu svengaava Who.
Jump-bluesahtava shuffletempo tahditti reipasta kyytiä muutenkin, samoin Jimmy McCracklinin Georgia Slopin ja Lazy Lesterin Blues Stop Knockin’in tapaiset hikiset jortsunumerot. Pohjattomasta standardiarsenaalista konkarit olisivat voineet vaivatta raapia kasaan soitettavakseen useammankin vastaavan reilun tunnin mittaisen bluesjatkumon. Toisaalta jo pelkästään Hummelin parinkymmenen albumin sisällöistä olisi referoitavaa vastaaviin tarpeisiin piisannut. Nyt kuitenkin tarinaa kerrottiin etupäässä Markin viimeisimmän vuoden 2024 julkaisun ”True Believer” välityksellä. Siltä oli peräisin mm. laulajan omatekoinen groovaava Headed For A Heartache, joka nostatti mestari Ansoninkin Fender Jazzmaster -kitaroineen silmiä häikäisevään soolovalokeilaan.
Uutuuslevyn tarjonnasta Lahdessa kuultiin niin ikään vetreän 1950-lukuisesti rokannut Jackknifed, Elvin Bishopin kantaaottava Jimmy Reed -poljentoinen What The Hell sekä Hummelin itsensä kirjoittama Mr Two/Thirds – satiirinen shuffle meidän kaikkien tuntemasta ihmistyypistä, jonka pään sisältä löytyy kolmannes tyhmyyttä ja kaksi kolmannesta sitä keltaista tuoksahtavaa nestettä. Samoin ”True Believerin” peruiksi osoittautuivat Otis Rushin intiimi ja raastavan pitkä blueshituri Double Trouble sekä Peter Greenin aikaiselta Fleetwood Maciltä lainattu Stop Messin’ Around, jotka molemmat fokusoivat lavatapahtumat jälleen ansaitusti Funderburghin suuntaan. Enimmäkseen huomiota kosiskelematta omaan osuuteensa keskittynyt rakettimies silmin nähden piristyi illan edetessä ja malttoi lopun lähestyessä myös nousta seisomaan jakkaraltaan, jolla hän vaikutti kiertueen aikaisemmat keikat lähinnä istuneen. Olihan joka tapauksessa kyseessä Suomen-reissun huipentanut päätösesiintyminen – ennen toivon mukaan mahdollisimman pikaista paluuta maisemiimme.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2025)
Kuva: Anson Funderburgh & Mark Hummel (c) Pete Hoppula
