NONO SÖDERBERG & JAAKKO RIIHIMAA – Nono – kitaristina 60 vuotta
(Aviador Kustannus, 2024, 368 s.)
Arno Arvid Söderbergin (s. 1945) nimi ei monelle ehkä sano paljonkaan, mutta kun otetaan mukaan kutsumanimi Nono, niin johan sytyttää. Eikä ihme, onhan kitaristi Nono Söderberg tehnyt pitkän ja työntäyteisen uran 1960-luvulta aina 2020-luvulle asti ja tullut tutuksi todella monista yhteyksistä.
Tai tutuksi ja tutuksi. Nono Söderberg on usein ollut vain yksi bändin soittajista ja nimi levykansien krediiteissä. Noin 10 vuoden takaisessa Helsingin Sanomien 70-vuotishaastattelussa hän vertasi itseään kitaristina ”suutarin tai kirvesmiehen kaltaiseen ammatistaan ylpeään käsityöläiseen, joka ei yritä herättää huomiota tai esitellä itseään”.
Juuri tällainen kuva Söderbergistä välittyy elämäkertakirjassa ”Nono – kitaristina 60 vuotta”. Sen kansien väliin on koottu monipuolisen muusikon ura, joka on samalla osa suomalaisen pop- ja rock- sekä myös viihdemusiikin historiaa.
Söderbergin kaltainen huipputaitava, mutta itsestään numeroa tekemätön kitaristikollega on mielestäni Antero Jakoila, josta Jaakko Riihimaa on myös kirjoittanut kirjan, mutta myös Heikki Laurila, jonka SE-tason ennätystä, soittoa yli 7 000 levytetyssä kappaleessa, Söderberg tuskin enää saavuttaa, vaikka hänenkin kitaraansa kuullaan noin 3 000 levytyksessä.
Kun nuori Arno-poika, ei vielä Nono, tapaili kitarastaan ensimmäisiä sointuja Pietarista Helsinkiin muuttaneen venäläisen emigrantin Ivan Putilinin kitarakoulussa 1962, suomalainen popmusiikki otti vasta haparoivia ensiaskeleitaan. Söderbergille tärkeä varhainen ponnahduslauta oli rautalankayhtye The Needles, mutta uran kehitykselle tärkeämmät hetket koittivat syksyllä 1966, kun Söderberg oli ensin yhdessä Erno Lindahlin kanssa perustamassa Ernos-yhtyettä ja vielä samana syksynä liittyi basistiksi (!) Dannyn Islanders-yhtyeeseen.
Loppu on historiaa: Eero ja Jussi Raittisen The Boys, Paroni Paakkunaisen yhtyneet Utopia, Karelia ja huippuyhtye Unisono, Matti Oilingin Happy Jazz Band sekä soolouran omat yhtyeet, tärkeimpänä niistä kolme albumia julkaissut Kapteeni Nemo. Kaikista näistä ja niiden sivupoluista Söderbergillä on laaja kotiarkisto, jonka materiaaliin kirja vahvasti nojautuu. Lukijan eteen vyörytetään valtava määrä muusikoita, kiertueita, konsertteja, studiotöitä, soittimia ja vahvistimia. Kun tähän lisätään vielä Söderbergin sinänsä ansiokas opetustyö mm. Sibelius-lukiossa, Oulunkylän pop- ja jazzopistossa, teatterikorkeakoulussa ja kesäisillä musiikkileireillä maan eri puolilla Esa ”Nätsi” Rosvallin Köyliön Tuiskulasta Reijo Karvosen Kuusamoon, niin henkilögalleria vain kasvaa. Kaikki tämä on varmasti ollut tärkeää Söderbergille, mutta lukija alkaa upota tietojen paljouteen.
Omistautuneille musiikin ystäville tarjolla on toki uuttakin tietoa. Pari omakohtaista esimerkkiä: Itse en tiennyt, että Nono Söderbergiä soviteltiin Wigwam-yhtyeeseen Nikke Nikamon seuraajaksi syksyllä 1970, kun bändillä oli tekeillä albumi ”Tombstone Valentine”. Parin päivän harjoitusten jälkeen Nono kuitenkin kieltäytyi kunniasta. Levylle kitaristiksi lainattiin Jukka Tolonen Tasavallan Presidentistä.
En myöskään tiennyt, että Söderberg oli rumpali Vesa Aaltosen valinta hänen ja basisti Pekka Pohjolan vuonna 1977 perustamaan hienoon fuusiojazz-yhtyeeseen The Group. Bändin musiikin monimutkaiset kiemurat eivät kuitenkaan Söderbergiä lopulta kiehtoneet, vaan hän valitsi mieluummin The Ball -yhtyeen roots-meiningin. Kitaristiksi kiinnitettiin Seppo Tyni, nuori huippulupaus Porista. Nono sai bändin ainoaksi jääneellä levyllä (”The Group”, 1978) tekijäkrediitin biisiin Gado-Gado.
Nono-kirjan tärkein elementti yksittäisten detaljien sijaan on kuitenkin ajankuva, jonka se lukijoille välittää. Kirjan kattaman 60 vuoden aikana kotimainen musiikkikulttuuri on kokenut täydellisen muutoksen, ja samalla muusikoiden työ on mullistunut.
Söderbergin aktiiviaikoina nimekkäätkään muusikot eivät hyljeksineet mainosmusiikin tekemistä, ja muusikot esiintyivät esimerkiksi muotinäytöksissä. Myös studiotöitä tehtiin nyrpistelemättä laulajille, vaikka nämä eivät olisi olleetkaan aina niin ”tiedostavia”. Nykyään ei ole enää studiomuusikoiden ammattikuntaakaan.
Nono Söderbergin urasta on syntynyt aito tietokirja, jossa päähenkilön muisteluksia täydentävät kunnon sisällysluettelo, valikoitu äänitediskografia sekä erittäin laaja henkilöhakemisto.
Sielussani asusteleva pieni faktantarkastaja löysi kirjasta yhden virheen: Söderbergin saavuttua 1992 Yhdysvaltoihin häntä vastassa oli maineikas kitaristi ja kitarapedagogi Arlen Roth, ja matka jatkui tämän Saab Cabriolet -autolla. Toisin kuin kirjassa mainitaan, avo-Saabeja ei koottu Pietarsaaressa vaan Uudenkaupungin autotehtaalla.
Harri Aalto
(julkaistu BN-numerossa 1/2025)
