HAROLD BURRAGE – I Ain’t Mad At No One (The Almost Complete Recordings 1950–1962)
(Jasmine JASMCD3272)
Siihen nähden, miten paljon huomattavan korkealuokkaista materiaalia Harold Burrage sai keskeneräiseksi jääneellä urallaan studiossa aikaiseksi, on hänet unohdettu nimiartistina harmillisen hyvin. Toisaalta listamenestyksen kannalta mitä tyypillisimpänä ”yhden hitin ihmeenä” tämä Chicagossa 1931 (tai 1925) syntynyt bluesmörssäri on myös onnistunut keräämään itselleen postuumin sädekehän, josta on riittänyt uusintajulkaisijoille yllin kyllin ammennettavaa. Siitäkin huolimatta, ettei mitään täysin ennen kuulematonta olekaan hänen jäljiltään löytynyt enää vuosikymmeniin. Myös Jasmine tyytyy tavoilleen uskollisena vain niputtamaan yhteen valtaosan tiedossa olevista Burrage-äänitteistä, joita syntyikin kiitettävät määrät aikavälillä 1950–1966. Brittifirman uroteko on silti kiitosten väärti, sillä tähän asti kattavampia paketteja laulajan soolotöistä on ollut saatavilla vain parilla reippaasti yli 40 vuotta sitten ilmestyneellä vinyyliälppärillä, eräällä nimeltä mainitsemattomalla kehnotasoisella bootleg-CD:llä sekä Cobra-nauhoitteiden osalta Westside-merkin vuonna 2001 julkaisemalla CD-koosteella ”Messed Up!”.
Sessiopianistina tiensä chicagolaisen ääniteteollisuuden keskiöön runtannut Burrage sai levyttää kelpo tukun vanhakantaista jump-rhythm’n’bluesia myös sooloartistina. Claude Trenierin kirjoittamaksi merkityllä vuoden 1950 Decca-esikoislevytyksellään Hi-Yo hän pääsi kailottamaan näissä piireissä perin tutun oloista ”Hi yo Silver” -fraasia jazzkonkari Horace Hendersonin bändin säestyksellä. Vahvasti juuri The Treniersin sekä Big Joe Turnerin tapaisten shouter-kollegoiden hengessä sujuivat studionäytöt seuraavan vuoden Aladdin-levytyksilläkin. Vuoteen 1954 ja States Recordsille saavuttaessa Haroldin soundi oli jo hieman bluesistunut, eikä suoranainen ihme – soittivathan taustalla Chess-takuu-ukkelit, mm. Willie Dixon, Lafayette Leake ja Odie Payne. Tarttuva Feel So Fine pohjusteleekin jo orastelevasti mm. Little Walterin viitisen vuotta myöhemmin purkittaman Crazy Mixed Up Worldin tunnelmia.
Eli Toscanon omistamalla Cobra-merkillä Burrage viihtyi vuodet 1956–58. Tuloksia on tälläkin CD:llä kuultavissa peräti 11 esityksen verran. Vuorovedoin solistin itsensä ja Willie Dixonin rustaamaa jump-bluesia viedään useammalla raidalla sinnikkäästi kohti rock’n’rollia. Jälkimmäisen tyylin edustajista jäi aikoinaan julkaisematta mm. lennokas novelty Hot Dog And A Bottle Of Pop, sen sijaan viidelle ilmestyneelle Cobra-sinkulle päätyivät kyllä mm. vastaavanlaiset revittelyt Stop For The Red Light, She Knocks Me Out ja Betty Jean. Kompensaationa repertuaariin sisältyi yhä myös järeää bluesia, kuten Satisfied ja I Cry For You.
Vee Jay- ja Paso-yhtiöillä vuosikymmenen taitteen molemmin puolin poljento säilyi pitkälti entisellään. Junior Parkerinkin 1960-luvun puolivälissä Dukelle versioima Crying For My Baby tosin enteili alkuperäisesittäjänsä hyppysissä jo varovaisesti tulevaa soul-aikakautta, mutta vastaavasti monet muut tämän ajanjakson tallenteet, kuten esimerkiksi Otis Blackwellin käsialaa ollut Great Day In The Morning ja Burragen oma Pretty Little Liddy lokeroituivat edelleen lähinnä 1950-lukuisen teinipopahtavasti rokanneeksi rhythm’n’bluesiksi. Niille jälleen vastapainoa toivat muutamat onnistuneet bluesslovarit, joista sielukas A Fool (For Hiding My Love From You) kuuluu laulajan ”keskikauden” selkeimpiin onnistumisiin.
Chicagolaisen radio- ja TV-persoonan Richard Stamzin ostettua konkurssiin ajautuneen Cobran studiokaluston sekä samalla Haroldiakin työllistäneen Paso-levymerkin oikeudet syntyi uusi yhtiö Foxy Records. Sillä Burragekin jatkoi operointiaan – paitsi levyttämällä niin nyt myös tuottamalla muita Stamzin talliin kuuluneita artisteja, mm. Lee Shot Williamsia ja Mary Johnsonia. Nämä suoritteet vuorostaan johdattivat hänet seuraavaksi veljeskaksikko George ja Ernie Leanerin pakeille sekä samalla erääksi ensimmäisistä kiinnityksistä edellä mainittujen useista levymerkeistä (One-Derful!, M-Pac!, Mar-V-Lus, Midas jne.) koostuneelle konsernille. Vaihe osoittautuikin Haroldin kulkuväyläksi kuuluisuuteen. Kymmenkunta huippulaatuista M-Pac!-sinkkua toivat artistille vihdoin myös Billboard-hitin Got To Find A Way (R&B #31), minkä ohella hän löysi lopullisen kutsumuksensa tuottajana ja lauluntekijänä. Kohtalo ei kuitenkaan antanut sankarimme luovuuden kukkia pitkään, sillä Haroldin sydän lakkasi lyömästä ainoastaan 35-vuotiaana marraskuussa 1966. On sääli, että Jasminen armoton aikaraja sallii esitellä tästä yltiöhienosta katalogista ikään kuin vain ”teaserinä” sinkuista ensimmäisen. Hyvä silti, että edes sen. Master Key’tä ja Faith And Understandingiä mahtipontisempia vuoden 1962 esisoul-balladeja näet saa hakemalla hakea.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2025)
