BLUG, GRANFELT & ENGELIEN – Strat-o-Sphere
(A1)
Kotimaamme Stratocaster-velho Ben Granfelt on lyöttäytynyt yhteen saksalaisen, niin ikään loistavana Stratocasterin käsittelijänä tunnetun Thomas Blugin kanssa. Trion täydentää basisti Martin Engelien. Rumpuja levyllä soittaa Tommy Fischer ja yhdessä kappaleessa Kai Jokiaho. Pääosan musiikista on kirjoittanut Granfelt, joka on saanut tekstipuolella vetoapua Jan Jayltä. Jälkimmäisen tekstejä saimme kuulla jo Granfeltin ”Gratitude”-levyllä. Pari sävellystä on Blugin ja Granfeltin yhteisiä. Yksi kappale on lainattu JJ Calelta ja yhden Blug on tehnyt yksin.
Kuten monet varmaan arvasivat, levy on kahden asiansa osaavan kitaristin tykitystä. Vaikka kaksikon työvälineet, Granfeltin taivaansininen -63 ja Blugin valkoinen -61, ovat sulassa sovussa hotellihuoneen penkeillä ja molemmat ovat Hendrixinsä kuunnelleet, niin mitään Manic Depressionia tämä ei ole, aivan kaikkea muuta. Mukana on kaikuja Granfeltin Wishbone Ash -vuosilta, jotain Eric Johnsonin ”sormiharjoittelukirjasta” lainattua, yksi kappale on kuin U2 tekemässä Robin Troweria omalla tyylillään ja hieman Beatles-vaikutteitakin olen kuulevinani. Siihen kun vielä sekoitetaan jokaisen soittajan aikaisemmat tekemiset, niin lopputulos on varsin monipuolinen kattaus. Tämä on kuin viikon ruokalista, erilaista herkkua joka päivälle.
Silkkaa kitarailotulitusta levy ei ole, vaikka luulin sen sellaista olevan. Laulettujakin kappaleita on Granfeltin toimiessa solistina. Vaikka monessa kappaleessa mennään Zugspitzen yläpuolella, niin ei onneksi aina, sillä välillä kolmikko uskaltautuu oikein fiilistelemään kesäpäivän auringossa.
Levyn yllättävin veto on Cocaine. Ben Granfelt Band levytti sen aikoinaan “Notes From The Road” -albumille varsin nopeatempoisena, chilillä ja valkosipulilla maustettuna sovituksena, mutta tässä ollaan lähempänä Eric Claptonin keikoillaan soittamaa versiota. Kopioimaan herrat eivät ole lähteneet, vaan Claptonilta adaptoitu perussabluuna on käynyt läpi tehosekoittajan ja saanut sokeriruo’olla kyllästetyt reggaemausteet lisukkeeksi. Vaikka kuulun joukkoon ”I don’t like reggae, oh no”, niin pelihousuja en tämän takia ala repimään. Tuskin JJ Cale -vainaakaan haudassaan kääntyy, vaikka sovitus poikkeaa hänen hittiversiostaan aika tavalla.
Kaikkihan me tiedämme, mitä Blugin ja Granfeltin CV:t sisältävät. Kisällintyöt on tehty vuosia sitten, eikä nykyään tarvitse todistaa kenellekään enää yhtään mitään. Tässä ei brassailla, riuhdota tai yritetä tiputtaa pohjantähteä taivaalta, kaikki sujuu omalla painollaan. Parhaimmillaan kitaransoitto on kuin nuolien ampumista sieluun, mielikuvien maalaamista kankaalle. Sitä tässä tehdään ja erittäin onnistuneesti.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 2/2025)
