BEN GRANFELT – It’s Personal
(A1 23359, 2-CD)
Itse kullekin tulee joskus aika, jolloin ei tiedä mitä tekisi, vaikka vastaus olisi suoraan nenän edessä. Ben Granfeltin tapauksessa tarkoitetaan instrumentaalilevyn levyttämistä. Monille albumeille hän on instrumentaaleja tehnyt, mutta viimeinen kokonaan lauluvapaa-albumi oli 2012 ilmestynyt “Melodic Relief”. Tuolloinkin Granfelt oli samaisen kysymyksen parissa: mitä nyt pitäisi tehdä? Bändi oli hajonnut, parisuhde oli ajautunut matalikkoon eikä vahvistinkauppa käynyt entiseen malliin. Ratkaisun keksittyään hänen oli varmasti vapauttavaa vain soittaa ilman minkäänlaisia paineita.
Tämän levyn kohdalla ei ole kysymys vastatuuleen juoksemisesta, vaan siitä, tarvitseeko tehdä laulettua musiikkia? Kun Granfelt toimii Blug-Granfelt-Engelien -bändissä liidilaulajana ja Guitar Slingerseissä taustalaulajana, niin oli luontevaa tehdä omalle levylleen jotain aivan muuta. Tuskin olen ainoa, joka oli salaa toivonut, tai sanotaan ainakin odottanut instrumentaalijulkaisua. Nyt vihdoin sellaisen saimme, ja kaverina tulee vielä levyllinen livemusiikkia.
Olin saanut Granfeltin jo 60-vuotishaastattelun yhteydessä viitteitä siitä, että hän saattaisi mahdollisesti tehdä puhtaasti kitaravetoisen albumin. Luotin siihen, mutta kun Blug-Granfelt-Engelien -albumi “Strat-o-Sphere” ilmestyi viime vuoden lopulla, olin varma, ettei hän tekisi mitään oman bändinsä kanssa vähään aikaan. Kun tieto tulevasta julkaisusta saapui tois pual jokke, ei riemulla ollut rajaa. Mietin minkätyylisiä sävellyksiä olisi tulossa? Olisiko jotain debyyttialbumin Roadracingin tapaista ”kamoon, kielet poikki” -revittelyä, “Gratitude”-levyn Techno Blues -tyylistä tykitystä tai “True Colours” -kiekon Late Night In Hamburgin kaltaista maalailevaa sielunmaisemaa? Vastaus on kyllä. Mikään kolmesta kappaleesta ei ole suoranaisesti edustettuna, vaan kokonaisuus on kaikkien osien summa.
Kuuntelin ensimmäisen levyn pariin kertaan ennen kirjoituspuuhiin ryhtymistä, ja minusta alkoi tuntua siltä, että tässä on mietitty sen verran, ettei ruveta turhia suorittamaan, säätämään tai hinkkaamaan. Soitetaan vaan. Tietynlainen tekemisen meininki tuntuu alkutahdeista lähtien ja aikaisemmilta Granfelt-albumeilta puuttunut livetunnelma on läsnä hyvin voimakkaana. On kuin sovitukset olisi tehty tiettyyn pisteeseen asti, minkä jälkeen on vain päästetty hevoset irti. Vaikka esikuvat, kuten Jimi Hendrix, Robin Trower ja Jeff Beck, kuuluvat enemmän tai vähemmän Granfeltin soitossa, niin uutena elementtinä löysin Henrik Freischlader -vaikutteita. Onko sitä tarttunut lukuisten Saksassa soitettujen keikkojen mukana vai onko se vain allekirjoittaneen mielikuvituksen tuotetta?
Alku on varsin ärhäkkä ja meno vain paranee levyn edetessä. Tunnelmat vaihtuvat, kun ensin tulee bluesia ja seuraavaksi valssia. Kumpikaan ei ole uusi aluevaltaus, sillä ”Truth”-albumilta löytyi Kellogg’s Blues ja ”Kaleidoscope”-levyn lopetuksena oli Maggie’s Waltz. Ben’s Blues ei ole aivan perinteistä 12-tahtista, mutta kelpo sävellys kuitenkin. The Waltz saattaisi sopia hyvin vaikka modernimman parin häävalssiksi. Esityksessä on mukana harvemmin Granfelt-levyillä kuultua herkkua, nimittäin akustista kitaraa. Nimikappale on varsinainen tunnelataus. En tiedä, johtuuko kappaleen verkkaisesta temposta vai mistä, mutta pientä kiilaamista loppupuolella olen havaitsevani rytmiryhmän osalta. 8 Elephantsiin on ujutettu sekä basso- että rumpusoolot. Nyt tulee sitten juonipaljastuksia, sillä ne on sijoitettu niin ovelasti melodian sekaan, että ellei asiaa tiedä, niitä ei välttämättä edes huomaa. Outro Jam on kappale, jonka voisin kuvitella tulevan keikkojen ensimmäiseksi encoreksi.
Julkaisun kakkoslevylle sisällytetty ”Live” koostuu viime vuoden puolella kotimaassa ja Saksassa taltioitujen keikkojen kappaleista. Kolmen oman sävellyksen lisäksi mukana on kolme lainaraitaa. 6 kappaletta saattaa tuntua vähäiseltä, mutta koska levy on mitoitettu vinyyliä silmällä pitäen, niin se selittänee kaiken. Hey Stranger saa uutta ilmettä, kun mukaan on laitettu bassosoolo. My Soul To You on kasvanut tuplaten pituutta studioversioon nähden ja nyt mukana on instrumentaatiota enemmän kuin aiemmissa julkaistuissa liveversioissa. JB Reggae on kappaleista ainoa, joka pysyy edes jossain määrin samoissa lukemissa studioversion kanssa eikä tarjoile juurikaan mitään uutta. Makuasiahan se on, mutta itse olisin saattanut vaihtaa kappaleen johonkin toiseen, koska valinnan varaa varmaan olisi ollut.
Minusta on mukavaa, että Robin Trowerin Bridge Of Sighs on valittu mukaan. Kappalelistauksen nähtyäni ajattelin, että Granfelt on tehnyt siitä instrumentaaliversion ”Bridge Of Sighs – 50th Anniversary Editionin” hengessä, mutta laulettu versio tämä on. Mielestäni Granfelt onnistuu versioinnissaan paremmin kuin muutamat muut jotka ovat kappaleeseen uskaltaneet koskea, eikä laulusuorituksessa ole moittimista. Pink Floydin Breathe on saanut myös mukavasti lisää pituutta. Kappaletta elävöitetään pidennetyllä kitarasoololla sekä bassosoololla. Myös kolmas lainaraita, JJ Calen Cocaine, on kasvanut tähtitieteellisiin lukemiin ja on Cream-, Jeff Beck- ja Hendrix-adaptioineen sekä reggaeväliosineen todella veret seisauttava. Linjat ovat sulavia, mutta silti kappaleissa tapahtuu paljon, unohtamatta kuitenkaan sitä Granfeltille tunnusomaista riffittelyä ja maalailua.
Ben Granfelt ei petä tälläkään kertaa. Meno on sen verran vakuuttavaa, että ei ole kahta sanaa siitä, kuka on kovin kitaristi Bulevardien ja Esplanadinkadun eteläpuolella. Jottei tämä olisi pelkkää ylisanoja pursuavaa kritiikitöntä kehua, niin mielestäni studiolevyllä kitaran tone voisi olla vähän pehmeämpi, sanotaan vähän kuten “Handmade”-albumin tapaan. Livelevyllä välispiikkejä ja yleisöääniä olisi pitänyt olla enemmän. Eikä siitä yhdestä bonuskappaleestakaan CD-versiossa olisi haittaa ollut.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 3/2025)
