HEARTHILL – Rockin’ In The Graveyard
(Bluelight BLR 33253 1 [LP]/BLR 33253 2 [CD])
Toukokuussa 2023 elettiin jännän äärellä. Yksi BN-toimittajan nuoruudenajan suuresti kunnioittamista suomalaisista listayhtyeistä oli julkaisemassa ensimmäisen uutta musiikkia sisältävän pitkäsoittonsa sitten 1990-luvun puolivälin. Jussi Sydänmäki (laulu, akustinen kitara), Samuli Laiho (sähkökitara), Mikko ”Ufo” Mustonen (viulu), Jukka Kiviniemi (basso) ja Heikki Tikka (rummut) eli tuttavallisemmin Hearthill käynnisti tämän uroteon siivellä myös laajahkon kiertueen. ”The Love Circus” -levyn virallinen julkistustapahtuma oli sovittu Helsingin Tavastia-klubille. Vanhan koplan tiedettiin olevan iskussa, joten oli selvää, että nauhurien tuli olla kytkettyinä rec-asentoon soittajien astellessa lavalle.
Sen lisäksi, että orkka esitteli liveyleisölle uutuuskakkunsa sisältöä, siltä totta kai odotettiin myös klassikoita. Ne Sydänmäki ja kumppanit kelpuuttivat juhlarepertuaariinsa pääosin omaa nimeä kantaneelta debyytiltään (1988) sekä toiselta albumilta ”Graveyard Party Blues” (1990). Jälkimmäinen olikin bändin portti todelliseen päivänvaloon. Se myi viisinumeroisia kappalemääriä, päätyi nimiraitansa osalta Music TV:n videolevitykseen sekä mahdollisti myös useamman ulkomaan turneen, joista kaksi suuntautui Yhdysvaltoihin. Keikoilla Hearthill maineensa myös lunasti. Niillä se ei kuuna päivänä säästellyt viimeistäkään hikipisaraansa eikä tehnyt edes pienemmissä ja vähäväkisimmissä paikoissa asioita puolivillaisesti.
Tavastia-konsertin kliimaksihetket ovat nyt koettavissa levyltä käsin. ”Rockin’ In The Graveyard” kirjaimellisesti räjähtää ulos ämyreistä mainitun kalmistobailubluesin korkatessa iltamat. Jos luonnoltaan ikinuoren solistin äänessä iän mukanaan tuomaa karheutta saattaakin jo hienokseltaan aistia, on ryhmän intensiivisyys, soiton tarkkuus ja etenkin ydinkaksikon Sydänmäki-Laiho välinen dynamiikka edelleen käsinkosketeltavasti tallella. Neorockabillyvoittoisena eteenpäin porhaltava show jatkuu samalta levyltä peräisin olevalla Lost Paradisella, johon ”Sydänmäkeläiset” sommittelevat sekaan myös The Pirates’maista räyhäfilosofiaa. Pulssia hieman tasaava Pour Me Some Water päästää ensi kertaa kuuluvammin esiin Hearthillin tavaramerkiksi muodostuneen Ufo Mustosen viulun. ”Graveyard Party Bluesin” tunnelmiin palataan vielä myöhemmin kiihkeärytmisen Restlessin ajaksi.
Myös erinomaisen esikoisalbumin sadosta riittää poimittavaa. Shake It Up palauttaa pikaisesti mieleen, mistä Hearthillin tenho oikein sai alkunsa, hengästyttävä He’s Allright täydentää yhtyeen palvelutarjontaan kärryllisen Jason & The Scorchers -tuoksuista vaihtoehtopunkkantria, rakkausballadi Love Rain On Me taas harkitun hapenottotauon paahdon keskelle. Kun keikan muut (levylle valikoidut) kappaleet käynnistyvät skarpisti samalla konginlyönnillä, tämän esityksen Sydänmäki aloittaa yksikseen sointuja akustisella kitarallaan varovaisesti tapaillen. Dramaturginen juonenkäänne kaappaa yleisön yhä tiukemmin syleilyynsä, eikä tästä otteesta enää tarjoudu irtaantumiskeinoa.
Kolme esimerkkiä ”The Love Circusilta”, Laihon idearikasta kitaratyöskentelyä tähdentävät neobillyvedot Hemingway ja I’m Moving sekä korvamatona täydellisyyttä hipova melodinen popnumero Blue Fool luiskahtavat osaksi settiä kuin ne olisivat olleet siellä jo viimeiset 35 vuotta.
”Soul Tattoo” -levyn (1991) Gas Station lisää vielä yhden mutta niin ikään Hearthill-kokonaisuuteen lähes itsestäänselvyytenä kuuluvan indie-vaikutteisemman komponentin. Edellisen kanssa samana vuonna bändi levytti myös paljon aikoinaan radiossa soineen ja nyt livealbumin perustellusti päättävän sinkkuraidan Rock-A-Billy Guy. Tähän malliin kunnon kreisibileet kuuluu huipentaakin.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 2/2025)
