Levyarvio: Pat Hare – I’m Gonna Murder My Baby


PAT HARE – I’m Gonna Murder My Baby – In Session 1952–1960
(Jasmine JASMCD3278)

Hendrix kuka? Clapton mitä? Yli vuosikymmentä ennen kuin kummankaan mainitun sähkökitarat alkoivat suoltaa uuden nuorisosukupolven ymmärryksen laajentaneita särösoundeja, teki verrannollisia temppuja asuinkulmillaan Memphisissä tottunein elkein muuan Auburn ”Pat” Hare – Arkansasissa 1930 syntynyt oman tiensä tallaaja, jonka uran alkuvaiheiden soittokavereista kuuluisimpiin lukeutui Howlin’ Wolf. Jo nuorena hallitsemattomaksi äitynyt alkoholinkäyttö nosti kuitenkin kohutusta kitaristista esiin hänen äkkipikaisen luonteensa, mikä eittämättä osaltaan piti hänet erossa Wolfin levytysbändistä. Äänityshommiin hän silti eteni Memphisissä Sun-studiolla sekä myöhemmin Houstonissa ja Chicagossa. Tätä sessiohistoriaa kartoittaa nyt vaikuttavalla tavalla Jasminen 28-raitainen kokoelma tusinan eri solistin voimin. Pariin kertaan pääsee ääneen myös Hare itse, vaikkei hän missään nimessä laulajana parhaimmillaan ollutkaan.

Ensiyritys Love For Me Baby, barbaarimaisen raaka shuffle ei vielä ylittänyt Walter Bradfordin vokalisoimana Sun-pomo Sam Phillipsin tai hänen yhteistyökumppaneidensa julkaisukynnystä. Hare varastaa shown myös mystiseksi jääneen pianisti-laulaja L.C. Hubertin Lucy Done Moved -boogiella. Huomattavasti kuuluisamman Rosco Gordonin völjyssä Pat pääsi vihdoin levyllekin: Duke-merkillä 1953 ilmestyivät hyytävä molliblues Ain’t No Use sekä mieletön uptempo-hölkkä We’re All Loaded (Whiskey Made Me Drunk), jolla Hare saa jälleen tilaisuuden rökittää mielin määrin kitaraansa.

Vaikuttaa siltä kuin Pat Hare olisi villinnyt myös kulloisenkin solistinsa mielipuolisuuden rajamaille. Esim. Big Memphis MaRaineyn eli Lillian Mae Hardisonin ravisuttava Baby No No! vuoden 1953 Sun-sinkulta sekä basisti-laulaja Kenneth Banksin julkaisematta jäänyt maaninen boogie High kuuluvat aikansa vaiettuihin Memphis-blueshelmiin.

Seuraavan vakituisemman työnantajansa Little Junior Parkerin ja The Blue Flames -bändin kevään 1954 raidalla Can’t Understand Haren dominantti soittotekniikka oli jo jalostunut huippuunsa. Vastaavanlaista vinksahtanutta yhden soinnun tamppausta jatkaa Hot Shot Loven Wolf Call Boogie samalta periodilta.

Huomion kähveltäminen sujuu mallikkaasti myös James Cottonin legendaarisella Sun-äänitteellä Cotton Crop Blues, Harea ei vaikuta olevan mahdollista saada rauhoittumaan edes laulusäkeiden ajaksi. Voluumi, hyökkäävyys, soitetut nuotit, joissa ei ollut mitään ylimääräistä – kaikki jotakin taianomaista, ennen kuulematonta ja yhtäaikaisesti häkellyttävän robustia. Junior Parkerin I Wanna Ramblen tapaisiin junakomppisiin hölkkiin Haren innovatiiviset, rytmisesti oivaltavat ja rajoja pelkäämättömät otteet olivat kuin tehtyjä.

Kiinnitys Muddy Watersin bändiin oli luonnollisesti tapaus ja iso askel, johon kitaristi tarttui kunnianhimoisesti. Soittoaan hän ei varsinaisesti siivonnut, mikä johti levy-yhtiöllä erimielisyksiin Leonard Chessin kanssa. Vuosien 1957 ja 1960 välillä syntyneet Waters-teokset ovat hyvästä syystä puheenaiheena noin kolmanneksella kokoelman sisällöstä, vaikka ne kappalevalikoiman tutuinta sarkaa Got My Mojo Workingeineen edustavatkin. Hienosti niiden välissä pilkistää päätään myös Bobby Blandin Duke-klassikko Further Up The Road kesältä 1957, tavaramerkkimäistä Pat Harea.

Surullisen kuuluisan profetiabluesinsa I’m Gonna Murder My Baby sekä Eddie Vinsonin kirjoittaman vauhdikkaamman numeron Bonus Pay (cover-versio ”Cleanheadin” Ain’t Gonna Be That Way’stä) Hare pääsi laulamaan Sun-studion kelanauhalle toukokuussa 1954, mutta Sam Phillips ei löytänyt sillekään käyttöä. Kenties lyriikat olivat liian rajuja jo siihen aikaan.

Tosielämä osoittautui silti vielä hurjemmaksi. Saatuaan viinanhimonsa myötä 1960-luvun alussa potkut Muddyn kokoonpanosta Hare vaikutti demonisoituneen pahemman kerran. Kotiriita joulukuussa 1963 johtikin lopulta vaimon murhaan sekä tilannetta selvittämään saapuneen poliisikomisarion tappoon. Eräs 1950-luvun kulttimaineisimmista blueskitaristeista toimitettiin lusimaan elinkautista, eikä hän kalterien takaa enää todellista vapautta päässyt näkemään. Vankilavuosina puhjennut syöpä vei kovaonnisen ja -päisen muusikon hautaan 49-vuotiaana syyskuussa 1980.

Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2025)

Share