PEKKA LAINE & THE ENCHANTED – In Slumberland
(Svart SVART341LP/CD)
Musiikillisen moniajon mahatma Pekka Laine kuuluu niihin erikoisveijareihin, joita harvemmin kuulee moitittavan tyylitajun puutteesta. Niin monessa liemessä kuin hän on ennättänyt vuosikymmenten saatossa itseään uittaakin, on naperosta saakka kitaraa soittanut ja muutoin mm. palkittuna toimittajana, dokumentaristina ja tuottajana närhen näpyttimet kuluttajille useaan otteeseen näyttänyt mies vaikuttanut aina tasan tarkkaan tietäneen, mitä on tekemässä. Eikä kyse suinkaan ole vain poikkeuksellisen hyvästä mäihästä: kyllä tämän kaiken on oltava johdonmukaista tulosta tappiinsa viedystä omistautumisesta – ja suuresta rakkaudesta lajiin. Kenties juuri edellä todettu onkin selittävä tekijä sille, miksi Laine rohkaistui soolouralle vasta kypsemmällä iällään.
Enimmäkseen nuoremman sukupolven ässäpelimanneista rakentuva The Enchanted haki kiinteämmän olomuotonsa Laineen ensipitkäsoiton ”The Enchanted Guitar Of…” (2021) jälkimainingeissa: kun lopullisen ilmeensä pääjehu-Pekan, Esa Pulliaisen ja Toni Liimatan välisenä studioyhteistyönä hissun kissun löytänyt debyytti piti vihdoin viedä myös elävän yleisön ulottuville, muodostui mukaan värvätystä kiertuekokoonpanosta samalla kantava runko kakkoslevylle.
Näin ainakin isossa kuvassa. Sekä kitaristien Tommi Pietiläisen ja Topias Tiheäsalon, rumpali Mooses Kuloniemen, basisti Väinö Karjalaisen että kosketinsoittaja Toni Liimatan tapauksessa soitinvalinnat ovat vain suuntaa-antavia, sillä käytännössä he kaikki ovat multi-instrumentalisteja, jotka hallitsevat mitä erilaisimpia tapoja tuottaa ääntä myös tälle kiekolle. Heidän lisäkseen kappaleilla vilahtelee lauma muita pikaisemmin sessioissa pistäytyneitä muusikoita. Tässä kattauksessa tärkeimmäksi nousee Ruotsissa vaikuttava teksasilainen Jay Nemor, jonka karismaattista negrospirituaalista laulua kuullaan retrosoulahtavalla levyn sinkkupoiminnalla Sorrow And Pain. Moog-sävyisiä syntikoita, talk boxia ja vokooderia käyttää estoitta aihepiirin guru Antti Vuorenmaa (mm. The MES, Lyyti, Rosita Luu), ”futuristisen soulin” tekijähahmo Michael Bleu (Mikko Kananoja) on taasen tuonut levylle mm. jousisovituksia sekä tarjonnut tuotannollista apuaan. Muutoin produktiopuolesta on vastannut Laine yhdessä Liimatan ja Karjalaisen kanssa.
Sävellykset ovat etupäässä Laineen käsialaa, kuinkas muuten. Sovitustyössä ovat tietysti luotettavina takapakkeina toimineet pyytämättäkin myös muut soittajat, ennen kaikkea Karjalainen, Tiheäsalo ja Liimatta. Ainoastaan fuzz-kitaralla ja edellä mainitun Bleun arraamilla jousilla terästetty Fumemos un Cigarillo edustaa lainamateriaalia. Ylistys sätkän sauhuttelulle on Argentiinassa ammoin vaikuttaneiden lauluntekijöiden Piero De Benedictisin ja José Tcherkaskin neronleimauksia 1960-luvun lopulta.
Päivänselvästi kasvutarinoista pitävä Laine on myös saanut nikkaroitua persoonallisen kirjallisen vaihekuvauksen jokaisesta uutuusalbuminsa esityksestä. Ne hän on referoinut kuluttaja- ja toimittajaystävälliseen tapaan osaksi levyn takakannen kappaleluetteloa. Itse musiikista (Sorrow And Painin mittaista poikkeusta lukuun ottamatta) uupumaan jäävä verbaalinen ilmaisu täydentyy siten ”synopsiksen” välityksellä osaksi elokuvallista ja erivahvuisten linssien läpi taltioitua luomuskokonaisuutta.
Ruhr By Nightin äärimonotoniset ”konerummun” iskut aloittavat yölennon yli saksalaisen teollisuusalueen levyn eräällä tapaa uskaliaimmalla sävellyksellä, jota johtava kirurgi pitää assistentteineen elävien kirjoissa veitsenterävästi industriaalista sameutta leikkaavien reverb-kitaroiden voimin. Laineen leikittelevä sävellys- ja sovitustekniikka antaa kasvattaa itse itseään kappaleen edetessä, sekä keula-artistin että hänen taitavien kollegoidensa vahvuusalueita innovatiivisesti hyödyntäen.
Monet teoksista, kuten ilmavasti mutta näennäisen paikoillaan rantaviltillään Kalifornian auringon alla lekotteleva Malibu Beach sekä lumoavan toiveikkaassa melankoliassa kostutetut Landola ja Slumberland tuntuvat lähteneen liikkeelle mitä lilliputtimaisemmista riffin tai biitin poikasista. The Enchanted -evoluutio ei kuitenkaan katkea heti ensitahtien kohdalla vaan kypsyy vasta ajan kanssa lopulliseen muotoonsa.
The Hypnomen -yhtyeen myöhäisemmästä tuotannosta suuntaa hakien Laineelle tyypillisempää kitaramaisemaa täydentävät folkrockista ja latin boogaloosta inspiroitunut The Drifter, Hank Marvinin sooloäänitteiden henkeä tapaileva kevyen rautalankapoljentoinen Sunflower Kid sekä Veronica Was Here, joka taas vierittää äänivalliaan (The Ronettes -keulakuvaan viittaavan otsikkonsa kannustamana) varovaisesti kohti Phil Spector -oppeja.
Mykistävimmillään kollektiivi on saanut palaset loksahtamaan kohdilleen italosävytteisellä ja menneiden aikojen rikoselokuvasoundtrack-tunnelman tavoittavalla Lucifer Dreamingillä, jonka levollista virettä ei edes vanhan vihtahousun läsnäolo saa järkytettyä.
Simultaanisesti niin ennalta arvattavaa ja samalla totaalisen arvaamatonta The Enchanted -todellisuutta on omiaan lisäkerrostamaan myös levyn graafisesta suunnittelusta vastannut Jussi Karjalainen kauas barokkiaikaan kiehtovasti johdattelevalla kansitaiteellaan.
Pete Hoppula
(julkaistu BN-numerossa 1/2025)
