TIGERLILY – Tigerlily
(Emsalö Music EMCD063)
Uusi bändi ja uudet kujeet, niin kai tässä pitäisi sanoa. Tosin kun puhe on Dave Lindholmista, niin kaikki hänen bändinsä ovat kuulostaneet erilaisilta. Hän ei ole tehnyt kahta samanlaista levyä ikinä, oli sitten kyse soolotuotannosta tai bändilevyistä. Jopa pidempiaikaisten yhtyeiden, kuten Bluesounds tai Dave Lindholm B. Inventive, kaikki levyt ovat olleet erilaisia.
Vaikka Status Quo on veivannut yli 60 vuotta samaa kolmen soinnun boogieta, ei Lindholm ole jämähtänyt yhteen asiaan. Kyse on halusta tai kyvystä uusiutua, kenties molemmista. Eivätkä herran liikkeet ole iän karttumisen myötä juurikaan hidastuneet, voisi melkein sanoa päin vastoin. Edellisessä numerossa olleessa haastattelussa kävimme läpi bändin ja albumin tarinan, joten ei siitä sen enempää.
Levy alkaa hyttysen ininää muistuttavalla kitarakuviolla, mutta onneksi asia oli tiedossa, joten osasin siihen varautua. Intro on kieltämättä aika ärsyttävä, mutta sellaistahan hyttysen ininä on, ärsyttävää. Bluesjuurinen rock on odotetusti yhä musiikin lähtöalusta, mutta ilmaisu on suoraviivaista ja rouheaa. Lindholm, basisti Mikko Löytty ja rumpali Gilbert Kuppusami eivät ole yrittäneet keksiä pyörää uudestaan, mutta laakerit on voideltu sen verran hyvin, että pyörä pysyy liikkeessä niin ylämäessä kuin vastatuulessakin. Monissa kappaleissa on sopivasti vauhtia, mutta ylinopeuksiin ei sovituksissa ole sorruttu.
Koko levyn lähtökohtana on ollut Les Paul, Marshall ja piuha, mikä tarkoittaa sitä, että kitaransoitto on karheaa, juuri sellaista kuin Les Paul -soundin marsun kautta soitettuna voi odottaa olevankin.
Vaikkei levy sisällä suoranaista Hendrix-kitarointia, niin mielestäni tämä on Limppusen Hendrix-albumi, jolla hän todella vääntää kielet suoriksi. Haastattelutilanteessa mainitsemiani Rollarit/Keith Richards -vaikutteita ei Lindholm suostunut myöntämään, mutta kyllä niitä siellä on. Soundit ovat tuhdit ja kohtalaisen suuret, suoraan sanottuna brutaalit, mutta tietynlainen rupisuus sopii bändin musiikkiin.
Kyseessä on tasapainoinen ja kulkeva bändilevy, joka kasvaa bluesilla lannoitetusta maaperästä, vaikkei se yhtään perinteistä blueskappaletta sisälläkään. Sääli, ettei bändi tee ainakaan toistaiseksi keikkoja, sillä olisi mukava kuulla näitä biisejä livenä, muutamalla coverilla jatkettuna.
Riku Metelinen
(julkaistu BN-numerossa 1/2025)
